Monday 14.9.
Heräsimme aamulla kahdeksan jälkeen ja yllätykseksemme huoneemme eteisen lattialle oli tiputettu viesti. Olimme saaneet varoituksen tulevina päivinä Hong Kongin yllä pauhaavaasta tuulesta. Lukiessamme taifuunin eri asteista, jäimme jännityksellä miettimään miten ilma saattaisi vaikuttaa iltapäivällä lähtevään lentoomme. Aamupalan yhteydessä kävimme aulasta kysymässä, oliko heillä enemmän tietoa tilanteesta. Vastaanottovirkailija totesi, että toistaiseksi lennot kulkevat normaalisti aikataulun mukaan. Huh. Ei muuta kuin huoneeseen pakkaamaan viimeiset tavarat laukkuihin ja suunta kohti Etelänapaa!
Hyppäsimme ennen kymmentä taksiin, joka ystävällisesti vei meidät Bp International Housesta (hotellistamme) Hong Kongin lentokentälle. Halusimme olla paikanpäällä hyvissä ajoin välttääksemme lennolta myöhästymisen. Mitkään aikaisemmat merkit eivät ole tosin viitanneet siihen, että olisimme Kimmon kanssa kovin avuttomia lentokentällä sompailijoita, päin vastoin! Tälläkin kertaa olimme enemmän kuin täysin oikeassa paikassa täysin oikeaan aikaan joka etapilla. Täysin. Rock rock!
Kävimme juomassa herkulliset smoothiet ja kiertelimme monia kiehtovia kauppoja aikaa tappaessamme. Hehe. Löysin lopultakin sitä käsittämätöntä kiinalaista tavaraa, mitä olen toivonut näkeväni maassa oleskelumme aikana. Esimerkiksi lasten lelut olivat kyllä jotain sanoin kuvaamatonta, samoin matkamuistokaupat täynnä sitä-klassista-ellei-jopa-legendaarista-turisteille-suunnattua-kamaa. Lisäksi kävimme ihka aidossa World Disneyn lelukaupassa! OMG! You should have seen it! Taas olin hyvin mehuissani, ja niiden liemien ansiosta löysin jo ensimmäiset tuliaisetkin.
Ennen lentokoneeseen nousemista olimme hieman huolissamme lentokentän ikkunoista näkyvästä maisemasta: taivas oli täynnä harmaan eri sävyjä eivätkä vuorilta nousevat pilvet näyttäneet erityisen hyvinvoivilta. Suomalaista raukkamaisuutta uhmaten hyppäsimme kuitenkin koneeseen, ja lopulta ainakin itse päädyin fiilistelemään - Suurlähettiläiden avustamana - hieman pomppuista ja epävarmaa kyytiä.
Tuntien kuluessa syöden ja musiikkia kuunnellen aloimme lähestyä määränpäätämme. Perth oli valtava valomeri keskellä pimeyttä. Lentokoneen ikkunasta avautui kyllä uskomattoman kaunis näköala, edes aikaisemmin auringonlaskussa hurmanneet pilvipatsaat eivät vetäneet vertoja tälle näköalalle.
Lopultakin astuimme maailman toisella puolella sijaitsevan maan kamaralle. Aina kun olen saanut hetkellisen ymmärryksen tunteen siitä, mihin olen tullut ja kuinka pitkäksi aikaa, tuntuu ajatus niin käsittämättömältä, että menetän kyseisen tunteen välittömästi. Ennalta ymmärtäminen on siis aivan yhtä tyhjän kanssa. Omaa pienuuttaan ja maailman suuruutta ei vaan voi ymmärtää, vaikka istuisi perse homeessa lentokoneessa maailman tappiin saakka.
Lentokentällä meidät tyrmättiin rasittavilla turvatarkastuksilla. Jouduimme täyttämään hyvin tarkan lomakkeen, jossa kyseltiin matkalaukkujemme sisällöstä. Täytettyämme lomakkeen monet virkailijat tarkistelivat kirjoittamaamme ennen laukkujen läpivalaisemista. Itse koin valtavaa painetta siitä, että laukkuni sisällä oli Suomesta tuotuja makeisia, jotka ”taisin jättää vahingossa mainitsematta lomakkeessa”, ja nyt olin vielä joutumassa tarkkaan syyninkiin jossa laukkuni sisältö saadaan selville *nielaus*. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja virkailijat päästivät minut herkkuineni läpi tarkastuksista.
Pääsimme juuri lentokentän sisäänkäynnin luo kun näimme harjoitteluohjaajamme näköisen kaverin kävelevän ovista sisään. Kaveri esittäytyikin etsimäksemme Michaeliksi ja mukana tullut nuorempi, samanoloinen heppu Michaelin pojaksi. Hyvä. Ei jouduttu alkaa soitella hotelleihin hätäyöpaikkaa etsien.
Hyppäsimme tavaroinemme autoon ja suuntasimme Ocean Keysiin. Michael kertoi matkalla, että tulisin nukkumaan harjoittelupaikkani yläkerrassa (on parempi jos tyttöjen puolella asuva opiskelija on samaa sukupuolta) ja Kimmo Michaelin luona. Järjestely on poikkeuksellinen, edellisinä vuosina kaikki opiskelijat ovat asuneet tyttöjen puolen yläkerrassa, mutta tänä vuonna ei yläkerrassa ole kuin toinen huone käytettävissä tilanpuutteen vuoksi. Miehet jättivätkin minut tulevaan asuntooni ja jatkoivat matkaa parin minuutin kävelymatkan päähän Michaelille.
Täytyy kyllä sanoa, että olin aluksi enemmän kuin järkyttynyt vasten kasvoja iskeytyneestä todellisuudesta. Ei ainoastaan ”yksin” oudossa maassa, ”yksin” oudossa kaupungissa vaan myös ypöyksin oudossa talossa. Väsyneenä ja turhautuneena purskahdin itkuun ja soitin kotiin itseäni lohduttaakseni. Läheisen äänen kuuleminen helpotti, ja sain taas suhtauduttua uuteen tilanteeseen rakentavammin: jos tuntuu että en yhtään pidä tästä asumismuodosta, voidaan tilannetta tarvittaessa miettiä uudestaan.
Kaikesta aivokuoren aktiivisesta toiminnasta huolimatta nukahdin heti sänkyyn päästyäni (yöllä noin kahden aikaan).
Heräsimme aamulla kahdeksan jälkeen ja yllätykseksemme huoneemme eteisen lattialle oli tiputettu viesti. Olimme saaneet varoituksen tulevina päivinä Hong Kongin yllä pauhaavaasta tuulesta. Lukiessamme taifuunin eri asteista, jäimme jännityksellä miettimään miten ilma saattaisi vaikuttaa iltapäivällä lähtevään lentoomme. Aamupalan yhteydessä kävimme aulasta kysymässä, oliko heillä enemmän tietoa tilanteesta. Vastaanottovirkailija totesi, että toistaiseksi lennot kulkevat normaalisti aikataulun mukaan. Huh. Ei muuta kuin huoneeseen pakkaamaan viimeiset tavarat laukkuihin ja suunta kohti Etelänapaa!
Hyppäsimme ennen kymmentä taksiin, joka ystävällisesti vei meidät Bp International Housesta (hotellistamme) Hong Kongin lentokentälle. Halusimme olla paikanpäällä hyvissä ajoin välttääksemme lennolta myöhästymisen. Mitkään aikaisemmat merkit eivät ole tosin viitanneet siihen, että olisimme Kimmon kanssa kovin avuttomia lentokentällä sompailijoita, päin vastoin! Tälläkin kertaa olimme enemmän kuin täysin oikeassa paikassa täysin oikeaan aikaan joka etapilla. Täysin. Rock rock!
Kävimme juomassa herkulliset smoothiet ja kiertelimme monia kiehtovia kauppoja aikaa tappaessamme. Hehe. Löysin lopultakin sitä käsittämätöntä kiinalaista tavaraa, mitä olen toivonut näkeväni maassa oleskelumme aikana. Esimerkiksi lasten lelut olivat kyllä jotain sanoin kuvaamatonta, samoin matkamuistokaupat täynnä sitä-klassista-ellei-jopa-legendaarista-turisteille-suunnattua-kamaa. Lisäksi kävimme ihka aidossa World Disneyn lelukaupassa! OMG! You should have seen it! Taas olin hyvin mehuissani, ja niiden liemien ansiosta löysin jo ensimmäiset tuliaisetkin.
Ennen lentokoneeseen nousemista olimme hieman huolissamme lentokentän ikkunoista näkyvästä maisemasta: taivas oli täynnä harmaan eri sävyjä eivätkä vuorilta nousevat pilvet näyttäneet erityisen hyvinvoivilta. Suomalaista raukkamaisuutta uhmaten hyppäsimme kuitenkin koneeseen, ja lopulta ainakin itse päädyin fiilistelemään - Suurlähettiläiden avustamana - hieman pomppuista ja epävarmaa kyytiä.
Tuntien kuluessa syöden ja musiikkia kuunnellen aloimme lähestyä määränpäätämme. Perth oli valtava valomeri keskellä pimeyttä. Lentokoneen ikkunasta avautui kyllä uskomattoman kaunis näköala, edes aikaisemmin auringonlaskussa hurmanneet pilvipatsaat eivät vetäneet vertoja tälle näköalalle.
Lopultakin astuimme maailman toisella puolella sijaitsevan maan kamaralle. Aina kun olen saanut hetkellisen ymmärryksen tunteen siitä, mihin olen tullut ja kuinka pitkäksi aikaa, tuntuu ajatus niin käsittämättömältä, että menetän kyseisen tunteen välittömästi. Ennalta ymmärtäminen on siis aivan yhtä tyhjän kanssa. Omaa pienuuttaan ja maailman suuruutta ei vaan voi ymmärtää, vaikka istuisi perse homeessa lentokoneessa maailman tappiin saakka.Lentokentällä meidät tyrmättiin rasittavilla turvatarkastuksilla. Jouduimme täyttämään hyvin tarkan lomakkeen, jossa kyseltiin matkalaukkujemme sisällöstä. Täytettyämme lomakkeen monet virkailijat tarkistelivat kirjoittamaamme ennen laukkujen läpivalaisemista. Itse koin valtavaa painetta siitä, että laukkuni sisällä oli Suomesta tuotuja makeisia, jotka ”taisin jättää vahingossa mainitsematta lomakkeessa”, ja nyt olin vielä joutumassa tarkkaan syyninkiin jossa laukkuni sisältö saadaan selville *nielaus*. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja virkailijat päästivät minut herkkuineni läpi tarkastuksista.
Pääsimme juuri lentokentän sisäänkäynnin luo kun näimme harjoitteluohjaajamme näköisen kaverin kävelevän ovista sisään. Kaveri esittäytyikin etsimäksemme Michaeliksi ja mukana tullut nuorempi, samanoloinen heppu Michaelin pojaksi. Hyvä. Ei jouduttu alkaa soitella hotelleihin hätäyöpaikkaa etsien.
Hyppäsimme tavaroinemme autoon ja suuntasimme Ocean Keysiin. Michael kertoi matkalla, että tulisin nukkumaan harjoittelupaikkani yläkerrassa (on parempi jos tyttöjen puolella asuva opiskelija on samaa sukupuolta) ja Kimmo Michaelin luona. Järjestely on poikkeuksellinen, edellisinä vuosina kaikki opiskelijat ovat asuneet tyttöjen puolen yläkerrassa, mutta tänä vuonna ei yläkerrassa ole kuin toinen huone käytettävissä tilanpuutteen vuoksi. Miehet jättivätkin minut tulevaan asuntooni ja jatkoivat matkaa parin minuutin kävelymatkan päähän Michaelille.
Täytyy kyllä sanoa, että olin aluksi enemmän kuin järkyttynyt vasten kasvoja iskeytyneestä todellisuudesta. Ei ainoastaan ”yksin” oudossa maassa, ”yksin” oudossa kaupungissa vaan myös ypöyksin oudossa talossa. Väsyneenä ja turhautuneena purskahdin itkuun ja soitin kotiin itseäni lohduttaakseni. Läheisen äänen kuuleminen helpotti, ja sain taas suhtauduttua uuteen tilanteeseen rakentavammin: jos tuntuu että en yhtään pidä tästä asumismuodosta, voidaan tilannetta tarvittaessa miettiä uudestaan.
Kaikesta aivokuoren aktiivisesta toiminnasta huolimatta nukahdin heti sänkyyn päästyäni (yöllä noin kahden aikaan).
