Saavuimme siis Perthiin maanantai-iltana ja aloitin työt heti tiistai-aamuna. Päivä kului palloillessa, uusia ihmisiä tavatessa ja nimiä opetellessa. Kävimme tekemässä pikavisiitin poikien ohjelmaan ja saimme Michaelilta tiiviin briiffauksen Australian, Catalysts Schoolsin ja Community Churchin historiasta. Kiireinen päivä päättyi nuorten aikuisten raamattupiirin jälkeen puoli kymmeneltä. Minun ja Kimmon lisäksi paikalla oli 5 nuorta aikuista ja Michael. Kyseisissä raamattupiireissä Michael opettaa ennalta valitusta teemasta ja tämän lisäksi paikallaolijat keskustelevat ja tarvittaessa esittävät lisäkysymyksiä aiheesta. Tänään pohdimme eri uskontojen näkemyksiä ja sitä, miten kristinusko elää ja vaikuttaa eri maissa. Saimme myös Kimmon kanssa hieman kertoa omista näkemyksistämme Suomen kirkon tilanteesta. Ehheheehe.
Keskiviikko kului myöskin tyttöjen ohjelman parissa. Olen yrittänyt ottaa hieman kontaktia (sosiaalisesti, ei fyysisesti) tyttöihin, ja he tuntuvat pääosin melko vastaanottavaisilta. Jonkin asteinen ”sosiaalinen kielimuuri” on kuitenkin edelleen hankaloittamassa vuorovaikutusta. Juuri keksimälläni sosiaalisella kielimuurilla tarkoitan (obviously) sitä, että joudumme näkemään kommunikoidessamme enemmän vaivaa vuorovaikutuksen tekniseen osuuteen kuin samankielisen henkilön kanssa puhuttaessa. Toisin sanoen käytämme paljon energiaa toistemme ymmärtämiseen, mikä saattaa joskus olla malttamattomille ja hieman kaaottisille nuorille haastavaa. Joudun esimerkiksi usein koettelemaan nuorten kärsivällisyyttä sanomalla ”pardon” tai ”sorry, I didn’t hear”. Toivottavasti tytöt kaikesta huolimatta jatkossakin jaksavat tarvittaessa toistaa kysymyksensä pariin otteeseen.
Torstain työpäivän jälkeen lähdimme yhdessä Kimmon, Michaelin ja Michaelin pojan Calebin kanssa hakemaan ostoskeskuksesta sim-kortit puhelimiimme, jotta yhteydenpito työntekijöiden ja läheisten kanssa tulisi halvemmaksi. Pakko kuitenkin myöntää, että en ole tähän päiväänkään mennessä laittanut kyseistä korttia puhelimeeni liittymän hankalan aktivoinnin vuoksi. Samana iltana lähdimme vielä Michaelin ja Calebin kanssa elokuvateatteriin (Michaelin piikkiin, tietenkin) katsomaan ”Push” –leffaa. Pari tuntia kestäneen äksön- ja kuvamanipulaationautinnon jälkeen siirryimme Subwayhin täyttämään muita tarpeitamme (Michaelin piikkiin taas, totta kai). Hieno maa on Australia. Hienoja ihmisiä.
Torstaista selvittyämme olikin viikon viimeisen työpäivän aika. Perjantai-aamupäivä sujui perinteisesti tyttöjen kanssa hengaillessa, iltapäivä Michaelin luona dataillessa ja ilta Maata Näkyvissä –festareita vastaavassa nuorille suunnatussa kristillisessä tapahtumassa. Kyseiseen tapahtumaan (Youth Alive) lähdimme iltapäivällä viiden aikaan yhdessä Michaelin, kahden poikien ohjelmassa olevan nuoren miehen ja äänekkään pelastusarmeijaporukan kanssa. Voin kyllä kertoa, että kyseisellä tunnin ajomatkalla oli paljon ääntä pienessä pakussa.
Youth Alive oli siis hyvin paljon MN-festareita vastaava tapahtuma, tosin puolet pienempi (n. 5000 kävijää). Nuoria oli kokoontunut eri puolilta Australiaa, hurraamisesta päätellen pääosa oli saapunut Australian eteläosista. Tapahtuma piti sisällään parin pienemmän bändin esiintymisen, testosteronia pursuavan vapaaehtoisleikin, Reggie Dabbsin erittäin humoristisen mutta vetoavan puheen ihmisluonnosta (kyseinen mies soitti muuten Michael Jacksonin Human Nature –biisin saksofonilla, oh my!) sekä pääesiintyjän Relient K:n vedon. Relient K on suhteellisen iso nimi niin Amerikan kuin Australiankin gospelpiireissä. Coldplaytä muistuttava bändi ei kuitenkaan herättänyt ainakaan itsessäni sen suurempia tunteita, joten illan parhaaksi anniksi jäi ehdottomasti Dabbsin mieleenpainuva puhe.
Lähdimme perjantaina puoli yhdentoista aikaan ajamaan takaisin Ocean Keysiä kohti. Istuin tällä kertaa pelastusarmeijaporukan keskellä ja nautin korkeita desibelilukemia huitelevasta puheesta osittain ehkä siksi, että tällä kertaa olin itse myös sitä muodostamassa. Tuntui hyvältä keskustella niin luontevasti erilaisten ihmisten (sekä eri-ikäisten nuorten että nuorisopapin) kanssa. Huomasimme toisissamme paljon sekä ihmettelemisen aihetta että yhteneväisiä ajatuksia ja tapoja. Tunsin oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani, että toimin sillä persoonalla joka todellisuudessa olen. Normaalisti olen yksi kovaäänisimmistä ja aktiivisimmista keskusteluun osallistujista, mutta täällä yllätyksekseni olen se kaikista hiljaisin. Uuteen rooliin sopeutuminen on ollut hankalaa, sillä vaikka kyseinen persoonan muutos on minusta itsestäni lähtöisin, en tunne olevani kotonani siinä. Keskusteluihin osallistuminen (todellisella persoonallani) on vaan usein ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun en jaksa punnertaa korrekteja sanoja ja kieliopillisesti puhdasta tekstiä itsestäni. Monesti jätän kommentoimatta myös siksi, että en yksinkertaisesti tiedä mielipiteeni kannalta keskeistä ja välttämätöntä sanastoa. Edellä mainittujen syiden vuoksi jään usein ennemmin kuuntelemaan muiden jutustelua kuin olen aktiivisena osallistujana mukana – mikä tietenkin sotii omaa luontoani vastaan. Kääh.
Oli uuden kokemuksia täynnä olevan päivän vuoro. Lähdimme Kimmon kanssa lauantaina aamupäivällä yhdentoista aikaan Perthin eläintarhaan. Ensin junalla (, jossa jokaisen pysähtymisen kohdalla varmistettiin kolmeen kertaan että matkustajat olivat kuulleet kyseisen aseman nimen) ja sen jälkeen suora bussiyhteys asemalta eläintarhalle. Koska saavuimme eläintarhalle kahdeltatoista, oli meillä viisi tuntia aikaa kiertää koko arsenaali läpi ja räpsiä kameroiden muistikortit täyteen. Niinhän siinä sitten kävi, että itse sain kyllä muistikorttini täyteen (4G), mutta emme ehtineet kiertää kaikkia eläintarhan osastoja läpi. Näimme niin mielettömästi kaikkea kiinnostavaa, että emme kyenneet edetä aikatauluun nähden riittävän nopeasti. Mikäli sinua kiinnostaa nähdä eläintarhasta otettuja räpsyjä, kirjaudu naamakirjaan (se, jolla ei ole profiilia siellä hävetkööt! ;D) ja klikkaa tästä. Heitettyämme itse itsemme ulos eläintarhasta, palasimme bussilla Esplanadille ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Silmiimme (vai neniimme?) kantautuikin sopivasti KFC:n antimet. Kyseisellä peliliikkeellä saimmekin rustattua KFC käynnin ”pakko tehdä” -listalta. Kannatti kokeilla! Nams.
Elämä jatkuu eläintarhan ja KFC:n jälkeenkin! Sunnuntaiksi olimme suunnitelleet Kimmon kanssa lähtevämme noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päähän merenrantaan. Sitä ennen kuitenkin saimme osallistua Oceankeys Community Churchin aamujumalanpalvelukseen. Kyseinen Michaelin vetämä ylistyspainotteinen jumis pidettiin asuttamani kämpän alakerrassa, tarkemmin tyttöjen pienehkössä opetustilassa. Paikalle saapui vajaat 20 henkilöä, valtaosa heistä jo meille ennestään työpiireistä tuttuja. Reilun tunnin kestänyt häppeninki oli oikein nautittava kauniiden ylistyslaulujen, ystävällisen jutustelun ja ajatuksia herättävän saarnan ansiosta. Saarna pohjautui kysymykseen siitä, millaisia me olemme olleet rakkaimmillemme kuluneena viikkona. Olemmeko olleet tuntemisen arvoisia? Olemmeko asettaneet heidät omien tarpeidemme edelle? Saarnan yhteydessä Michael sanoi osuvasti, että ikävän tunteminen kertoo paljon ihmisten merkityksestä ja vaikutuksesta omaan elämäämme. Tuntiessaan ikävää saa olla onnellinen siitä, että on ikävöinnin arvoisia ihmisiä elämässä – ihmisiä, kenen tietää välittävän ja rakastavan. Muutama kyynel vierähti poskelleni ajatellessani itselleni rakkaita ihmisiä. Eilen, tänään ja huomenna olen kiitollinen ja iloinen kaikista teistä ihmisistä, ketä ikävöin.
Aamun ylistyshetken ja sen jälkeisen datailutuokin käynnistämänä lähdimme kolmen aikaan kamppailemaan merituulta vastaan. Intian valtamerta kohti tallustaessamme saimme kunnon vesisateen niskaamme, eikä edes sateenvarjo auttanut kroppaa pysymään kuivana. Farkut ja kengät märkinä jatkoimme matkaa suolan tuoksu nenässämme. Pienen jyrkänteen ylitettyämme eteemme avautui – taas kerran – valtavan kaunis näköala. Kivikkoiset rannat, vaalea hiekka, meren takana loistava aurinko ja aava vaahtoava meri pakottivat tarttumaan kameraan ja tallettamaan kyseistä näköalaa kaikista mahdollisista kuvakulmista. Päätimme myös Kimmon inspiroinnin tuloksena ottaa muutamia kuvia toisistamme teemalla ”aallokkoja kesyttäjät”. Muutama mukava räpsy saatiinkin kuvakollaasiimme. Nyt on siis todistusaineistoa siitäkin, että kyllä mekin siellä paikalla oltiin kameroiden lisäksi! Kauniin auringonlaskun saattelemana palasimme Michaelille, jossa teimme pakolliset valokuvien siirto- ja varmuuskopiokikkailut ja pidimme lyhyehkön palaverin Michaelin kanssa tulevien viikkojen aikataulusta. Kymmenen jälkeen palasin takaisin kämppääni latautumaan uutta päivää varten.
Maanantai! Ensimmäinen viikko on takana ja edelleen hymyilyttää olla täällä. Olemme yrittäneet Kimmon kanssa miettiä mitä tekisimme kahden viikon lomallamme, joka itse asiassa alkaa jo tämän viikon torstaina! Australiassa on valtakunnallinen kahden viikon loma kouluissa, joten myös tyttöjen ja poikien ohjelmat lopettavat toimintansa siksi aikaa. Vaihtoehtoiset lomakohteet ovat tällä hetkellä Etelä-Australia (Adeleiden ympäristö), Pohjois-Australia (Darwin) ja Uusi-Seelanti (yöpyminen tuttujen luona Aucklandissa, mutta liikkuminen molemmilla saarilla). Jokaisessa vaihtoehdossa on isot plussat, mutta myös omat haastavuutensa. Koska lomamme ajankohta tuli aika yllätyksenä, meillä ei ole kovin ruhtinaallisesti aikaa miettiä kohdetta ja tehdä valmisteluja ennen lähtöä. Australia on valtava mantere, joten tarvitsemme mahdollisesti sekä lentoliput että hotellimajoituksen. Pistetään nakkeja nippuun että kaikki järjestyy suhteellisen kivuttomasti ja molempien odotuksia vastaavasti!
Palantaanpas takaisin maanantaihin. Vietin töissä mukavan jutustelutuokin minua vuotta vanhemman nuoren naisen kanssa. Kyseinen henkilö on tyttöjen ohjelmassa sekä oppilaana että harjoittelijana. Opetin hänelle myös muutamia suomenkielisiä sanoja ja fraaseja. Ei niistä sen enempää :D
Työpäivän päätyttyä kolmelta suuntasin Michaelille. Meidän piti lähteä illalla pelaamaan koripalloa, mutta valtavan määrän sapuskaa sisältänyt vatsa ei ollut kovin innostunut ajatuksesta, joten skippasimme riehumisen tällä kertaa. Katsoimme illalla vielä ”Knowing” -leffan (, josta nukuin vain viimeiset 5 minuuttia O_o) ennen kuin lähdin takaisin kämppääni.
Take care my dear friends!
Keskiviikko kului myöskin tyttöjen ohjelman parissa. Olen yrittänyt ottaa hieman kontaktia (sosiaalisesti, ei fyysisesti) tyttöihin, ja he tuntuvat pääosin melko vastaanottavaisilta. Jonkin asteinen ”sosiaalinen kielimuuri” on kuitenkin edelleen hankaloittamassa vuorovaikutusta. Juuri keksimälläni sosiaalisella kielimuurilla tarkoitan (obviously) sitä, että joudumme näkemään kommunikoidessamme enemmän vaivaa vuorovaikutuksen tekniseen osuuteen kuin samankielisen henkilön kanssa puhuttaessa. Toisin sanoen käytämme paljon energiaa toistemme ymmärtämiseen, mikä saattaa joskus olla malttamattomille ja hieman kaaottisille nuorille haastavaa. Joudun esimerkiksi usein koettelemaan nuorten kärsivällisyyttä sanomalla ”pardon” tai ”sorry, I didn’t hear”. Toivottavasti tytöt kaikesta huolimatta jatkossakin jaksavat tarvittaessa toistaa kysymyksensä pariin otteeseen.
Torstain työpäivän jälkeen lähdimme yhdessä Kimmon, Michaelin ja Michaelin pojan Calebin kanssa hakemaan ostoskeskuksesta sim-kortit puhelimiimme, jotta yhteydenpito työntekijöiden ja läheisten kanssa tulisi halvemmaksi. Pakko kuitenkin myöntää, että en ole tähän päiväänkään mennessä laittanut kyseistä korttia puhelimeeni liittymän hankalan aktivoinnin vuoksi. Samana iltana lähdimme vielä Michaelin ja Calebin kanssa elokuvateatteriin (Michaelin piikkiin, tietenkin) katsomaan ”Push” –leffaa. Pari tuntia kestäneen äksön- ja kuvamanipulaationautinnon jälkeen siirryimme Subwayhin täyttämään muita tarpeitamme (Michaelin piikkiin taas, totta kai). Hieno maa on Australia. Hienoja ihmisiä.
Torstaista selvittyämme olikin viikon viimeisen työpäivän aika. Perjantai-aamupäivä sujui perinteisesti tyttöjen kanssa hengaillessa, iltapäivä Michaelin luona dataillessa ja ilta Maata Näkyvissä –festareita vastaavassa nuorille suunnatussa kristillisessä tapahtumassa. Kyseiseen tapahtumaan (Youth Alive) lähdimme iltapäivällä viiden aikaan yhdessä Michaelin, kahden poikien ohjelmassa olevan nuoren miehen ja äänekkään pelastusarmeijaporukan kanssa. Voin kyllä kertoa, että kyseisellä tunnin ajomatkalla oli paljon ääntä pienessä pakussa.
Youth Alive oli siis hyvin paljon MN-festareita vastaava tapahtuma, tosin puolet pienempi (n. 5000 kävijää). Nuoria oli kokoontunut eri puolilta Australiaa, hurraamisesta päätellen pääosa oli saapunut Australian eteläosista. Tapahtuma piti sisällään parin pienemmän bändin esiintymisen, testosteronia pursuavan vapaaehtoisleikin, Reggie Dabbsin erittäin humoristisen mutta vetoavan puheen ihmisluonnosta (kyseinen mies soitti muuten Michael Jacksonin Human Nature –biisin saksofonilla, oh my!) sekä pääesiintyjän Relient K:n vedon. Relient K on suhteellisen iso nimi niin Amerikan kuin Australiankin gospelpiireissä. Coldplaytä muistuttava bändi ei kuitenkaan herättänyt ainakaan itsessäni sen suurempia tunteita, joten illan parhaaksi anniksi jäi ehdottomasti Dabbsin mieleenpainuva puhe.
Lähdimme perjantaina puoli yhdentoista aikaan ajamaan takaisin Ocean Keysiä kohti. Istuin tällä kertaa pelastusarmeijaporukan keskellä ja nautin korkeita desibelilukemia huitelevasta puheesta osittain ehkä siksi, että tällä kertaa olin itse myös sitä muodostamassa. Tuntui hyvältä keskustella niin luontevasti erilaisten ihmisten (sekä eri-ikäisten nuorten että nuorisopapin) kanssa. Huomasimme toisissamme paljon sekä ihmettelemisen aihetta että yhteneväisiä ajatuksia ja tapoja. Tunsin oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani, että toimin sillä persoonalla joka todellisuudessa olen. Normaalisti olen yksi kovaäänisimmistä ja aktiivisimmista keskusteluun osallistujista, mutta täällä yllätyksekseni olen se kaikista hiljaisin. Uuteen rooliin sopeutuminen on ollut hankalaa, sillä vaikka kyseinen persoonan muutos on minusta itsestäni lähtöisin, en tunne olevani kotonani siinä. Keskusteluihin osallistuminen (todellisella persoonallani) on vaan usein ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun en jaksa punnertaa korrekteja sanoja ja kieliopillisesti puhdasta tekstiä itsestäni. Monesti jätän kommentoimatta myös siksi, että en yksinkertaisesti tiedä mielipiteeni kannalta keskeistä ja välttämätöntä sanastoa. Edellä mainittujen syiden vuoksi jään usein ennemmin kuuntelemaan muiden jutustelua kuin olen aktiivisena osallistujana mukana – mikä tietenkin sotii omaa luontoani vastaan. Kääh.
Oli uuden kokemuksia täynnä olevan päivän vuoro. Lähdimme Kimmon kanssa lauantaina aamupäivällä yhdentoista aikaan Perthin eläintarhaan. Ensin junalla (, jossa jokaisen pysähtymisen kohdalla varmistettiin kolmeen kertaan että matkustajat olivat kuulleet kyseisen aseman nimen) ja sen jälkeen suora bussiyhteys asemalta eläintarhalle. Koska saavuimme eläintarhalle kahdeltatoista, oli meillä viisi tuntia aikaa kiertää koko arsenaali läpi ja räpsiä kameroiden muistikortit täyteen. Niinhän siinä sitten kävi, että itse sain kyllä muistikorttini täyteen (4G), mutta emme ehtineet kiertää kaikkia eläintarhan osastoja läpi. Näimme niin mielettömästi kaikkea kiinnostavaa, että emme kyenneet edetä aikatauluun nähden riittävän nopeasti. Mikäli sinua kiinnostaa nähdä eläintarhasta otettuja räpsyjä, kirjaudu naamakirjaan (se, jolla ei ole profiilia siellä hävetkööt! ;D) ja klikkaa tästä. Heitettyämme itse itsemme ulos eläintarhasta, palasimme bussilla Esplanadille ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Silmiimme (vai neniimme?) kantautuikin sopivasti KFC:n antimet. Kyseisellä peliliikkeellä saimmekin rustattua KFC käynnin ”pakko tehdä” -listalta. Kannatti kokeilla! Nams.
Elämä jatkuu eläintarhan ja KFC:n jälkeenkin! Sunnuntaiksi olimme suunnitelleet Kimmon kanssa lähtevämme noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päähän merenrantaan. Sitä ennen kuitenkin saimme osallistua Oceankeys Community Churchin aamujumalanpalvelukseen. Kyseinen Michaelin vetämä ylistyspainotteinen jumis pidettiin asuttamani kämpän alakerrassa, tarkemmin tyttöjen pienehkössä opetustilassa. Paikalle saapui vajaat 20 henkilöä, valtaosa heistä jo meille ennestään työpiireistä tuttuja. Reilun tunnin kestänyt häppeninki oli oikein nautittava kauniiden ylistyslaulujen, ystävällisen jutustelun ja ajatuksia herättävän saarnan ansiosta. Saarna pohjautui kysymykseen siitä, millaisia me olemme olleet rakkaimmillemme kuluneena viikkona. Olemmeko olleet tuntemisen arvoisia? Olemmeko asettaneet heidät omien tarpeidemme edelle? Saarnan yhteydessä Michael sanoi osuvasti, että ikävän tunteminen kertoo paljon ihmisten merkityksestä ja vaikutuksesta omaan elämäämme. Tuntiessaan ikävää saa olla onnellinen siitä, että on ikävöinnin arvoisia ihmisiä elämässä – ihmisiä, kenen tietää välittävän ja rakastavan. Muutama kyynel vierähti poskelleni ajatellessani itselleni rakkaita ihmisiä. Eilen, tänään ja huomenna olen kiitollinen ja iloinen kaikista teistä ihmisistä, ketä ikävöin.Aamun ylistyshetken ja sen jälkeisen datailutuokin käynnistämänä lähdimme kolmen aikaan kamppailemaan merituulta vastaan. Intian valtamerta kohti tallustaessamme saimme kunnon vesisateen niskaamme, eikä edes sateenvarjo auttanut kroppaa pysymään kuivana. Farkut ja kengät märkinä jatkoimme matkaa suolan tuoksu nenässämme. Pienen jyrkänteen ylitettyämme eteemme avautui – taas kerran – valtavan kaunis näköala. Kivikkoiset rannat, vaalea hiekka, meren takana loistava aurinko ja aava vaahtoava meri pakottivat tarttumaan kameraan ja tallettamaan kyseistä näköalaa kaikista mahdollisista kuvakulmista. Päätimme myös Kimmon inspiroinnin tuloksena ottaa muutamia kuvia toisistamme teemalla ”aallokkoja kesyttäjät”. Muutama mukava räpsy saatiinkin kuvakollaasiimme. Nyt on siis todistusaineistoa siitäkin, että kyllä mekin siellä paikalla oltiin kameroiden lisäksi! Kauniin auringonlaskun saattelemana palasimme Michaelille, jossa teimme pakolliset valokuvien siirto- ja varmuuskopiokikkailut ja pidimme lyhyehkön palaverin Michaelin kanssa tulevien viikkojen aikataulusta. Kymmenen jälkeen palasin takaisin kämppääni latautumaan uutta päivää varten.
Maanantai! Ensimmäinen viikko on takana ja edelleen hymyilyttää olla täällä. Olemme yrittäneet Kimmon kanssa miettiä mitä tekisimme kahden viikon lomallamme, joka itse asiassa alkaa jo tämän viikon torstaina! Australiassa on valtakunnallinen kahden viikon loma kouluissa, joten myös tyttöjen ja poikien ohjelmat lopettavat toimintansa siksi aikaa. Vaihtoehtoiset lomakohteet ovat tällä hetkellä Etelä-Australia (Adeleiden ympäristö), Pohjois-Australia (Darwin) ja Uusi-Seelanti (yöpyminen tuttujen luona Aucklandissa, mutta liikkuminen molemmilla saarilla). Jokaisessa vaihtoehdossa on isot plussat, mutta myös omat haastavuutensa. Koska lomamme ajankohta tuli aika yllätyksenä, meillä ei ole kovin ruhtinaallisesti aikaa miettiä kohdetta ja tehdä valmisteluja ennen lähtöä. Australia on valtava mantere, joten tarvitsemme mahdollisesti sekä lentoliput että hotellimajoituksen. Pistetään nakkeja nippuun että kaikki järjestyy suhteellisen kivuttomasti ja molempien odotuksia vastaavasti!Palantaanpas takaisin maanantaihin. Vietin töissä mukavan jutustelutuokin minua vuotta vanhemman nuoren naisen kanssa. Kyseinen henkilö on tyttöjen ohjelmassa sekä oppilaana että harjoittelijana. Opetin hänelle myös muutamia suomenkielisiä sanoja ja fraaseja. Ei niistä sen enempää :D
Työpäivän päätyttyä kolmelta suuntasin Michaelille. Meidän piti lähteä illalla pelaamaan koripalloa, mutta valtavan määrän sapuskaa sisältänyt vatsa ei ollut kovin innostunut ajatuksesta, joten skippasimme riehumisen tällä kertaa. Katsoimme illalla vielä ”Knowing” -leffan (, josta nukuin vain viimeiset 5 minuuttia O_o) ennen kuin lähdin takaisin kämppääni.
Take care my dear friends!
