Friday 11.9. and Saturday 12.9.
Täällä sitä ollaan, miljoonakaupungin sykkivässä ja hikisessä sylissä! Matka tähän välietappiin on ollut kaikkea muuta kuin voimaannuttava; tällä hetkellä suurin realistisin toive onkin päästä suihkun kautta nukkumaan. Rötkötämme tällä hetkellä Kimmon kanssa hotellimme aulan nahkasohvalla ja odottelemme, että joku tulee kertomaan ilosanomaa huoneen vapautumisesta. Se, miten hitossa me päädyimme Hong Kongiin nahkasohvalle, selviää jos jatkat lukemista. Kertomus ei ole motiiveja korostavassa päin vastaisessa kronologisessa järjestyksessä, vaan jokseenkin rasittuneen ihmisen perinteinen alusta loppuun etenevä tylsä sepustus. Sori.
Neljän aikaan perjantai-aamuyöstä heräsin jokseenkin tavallisisesta poikkeavaan aamuun. Kahden tunnin virkistävien yöunien jälkeen olin sen verran tajuissani, että ymmärsin lähtöaamun koittaneen. Keräilin aamu-minääni, haukkasin leipää (ja join kahvia, victory!) ja suuntasin Teron, äidin ja isän kanssa lentokentälle. Kävin heti tsekkaamassa itseni sisään päästäkseni eroon matkalaukustani. Myös Kimmo päätti roudaantua hetken päästä paikalle.
Oli vuorossa matkan vastenmielisin osuus; oli aika hyvästellä rakkaat. Se veti hiljaiseksi ja nöyräksi. Lähdön hetkellä huomaa oman kyltymättömän rakkauden tarpeensa, läheisten kaipuun ja merkityksen omassa elämässään. Sydämeen kirjoitetut sanat ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” puristaa rinnassa kun halaa ja suutelee elämänsä tärkeimpiä ihmisiä viimeistä kertaa pitkään aikaan. Se, mitä minun tuli kuitenkin nyt tehdä, oli jättää tärkeimmät matkatavarani Suomeen. Heidän paikkansa elämässäni on niin valtava, ettei lentokoneeseen saanut viedä mukana niin suurta lastia.
Lopulta hyppäsimme Kimmon kanssa lentokoneeseen tekstiviestien saattelemana. Lento Amsterdamiin sujui erittäin hyvin, ja kaikesta jännityksestä huolimatta saimme matkalla hieman unenpäästäkin kiinni. Noin 2,5 tunnin kuluttua saavuimme Hollantiin, jossa meillä oli neljä tuntia aikaa hoitaa homma kotiin eli itsemme seuraavalle lennolle. KumiPalloilimme lentokentällä ja kävimme syömässä paninit. Ennen Kiinaan vievään koneeseen nousemista meidät varmuuden vuoksi vielä kopeloitiin (niin siis turvatarkastuksessa), jes! Kyseisen intiimin hetken jälkeen en kyllä yhtään ihmettele sitä, miksi vain samaa sukupuolta olevat saavat tehdä ruumiintarkastuksen matkustajille. Huh huh, ihan meinasi nousta puna korviin!
Oli muuten (kattavasta leffa-, sarja-, ja musiikkivalikoimasta sekä semihyvästä ruuasta huolimatta) aika perseestä tuo lento Amsterdamista Hong Kongiin. Istuimme hieman vajaat 12 tuntia kahden yskivän naisen välissä keskellä valtavaa jumbojettiä. Ikkunoita ei siis ollut lähimaillakaan, mutta tatsi vieressä olevan terveydentilaan käsinkosketeltava. Eikä siinä vielä kaikki. Perse puutui jopa minustakin pieneltä tuntuvassa tuolissa, eikä uni tullut lamauttavasta väsymyksestä huolimatta. Noh, loppujen lopuksi kroppa kyllä myönsi tappionsa ja sain pari tuntia unta palloon. Siinä olivat sitten tämän päivän yöunet, nimittäin Hong Kongissa oli kello noin 7.30 kun saavuimme kentälle (2.30 Suomen aikaa). Elämäni kunnossa uuteen päivään! Noot. Tämän ehkä aistii kirjoittamastani tekstistäkin.
Astuimme lentokoneesta terminaaliin ja katsottuamme ensimmäistä kertaa ikkunasta ulos molempien suusta pääsi ihastuttavat sanat ”voi *piip*”. Miksi? Ymmärtäisitte, jos olisitte nähneet ne koko horisontin peittävät vuoret! Haimme matkalaukut, vaihdoimme rahaa dollareiksi ja lähdimme etsimään taksia. Tässä vaiheessa sekava sisäinen kellomme tikitti puoli neljää aamuyöstä, kun se todellisuudessa oli paikallista aikaa puoli yhdeksän. Pimp our inner timing!
Hyppäsimme hauskaan taksiin ja lähdimme kohti hotellia. Näimme teiden molemmilla puolilla pilviä hipovia kerrostalorykelmiä ja koskemattomia, kauniin vihertäviä vuoria. Ristiriita näiden kahden maiseman välillä oli hämmentävä. Lämpömittari hapuili 28 astetta ja ilmankosteus oli vähintään 382,9%. Yritimme kommunikoida taksikuskin kanssa, mutta hänen englannin kielessään oli joitain sellaisia sanoja ja äänteitä, jotka olivat meille aika vieraita. Hän muun muassa kertoi, että Hong Kongissa asuu ”eight zero zero seven” miljoonaa asukasta. Öö.
Taksimme hinasi meitä noin puoli tuntia lentokentältä hotellin ovien eteen. Kirjautuessamme sisään vastaanottovirkailija totesi meille, että hotelli on tällä hetkellä täynnä ja että saamme huoneemme aikaisintaan yhdeltä. Suihkun ja sängyn odottaminen tuntui aika ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Eipä siinä auttanut muu kuin ottaa tavarat ja lähteä kaduille pyörimään siksi aikaa. Kävimme McDonald’sissa (rohkeaa, eikös!) syömässä kahden euron ateriat ja samoilimme hotellimme ympäristössä. Otimme myös ensipuraisut kameroiden linssien läpi.
Siinä oli matkan alku, jonka avausraidassa lupasin. Palatakseni tähän hetkeen (at 11am.), istun siis Kimmon kanssa hotellin nahkasohvilla ja odottelemme huoneeseen pääsemistä. Olemme todella hikisiä ja väsyneitä, lisäksi molemmilla pyörii huone jännästi silmissä. Surkea olo.
..
Syötyäni pähkinöitä ja käytyäni autuualliseksi tekevässä suihkussa sujahdin ihanaan sänkyyni. Sain unta kivasti ilta seitsemään asti. Kimmo jatkaa nukkumista aamuun, itse päätin tässä välissä päivittää blogitekstini ja tallentaa ikkunasta näkyvää kaunista iltavalaistua kaupunkia muistikortille. Pieni nälkä ja jano muistuttaa olemastaolostaan vatsanpohjassa, mutta enää ei ole potkua lähteä kaupungin kuumuuteen hakemaan niihin tyydytystä.
Ainiin. Hotellihuoneeseen pääsemisestä saimme taistella tappiin asti, jouduimme nimittäin odottaa yhteensä 6 tuntia huoneen valmistumista. Huone on pieni ja siisti – ja k.o.r.k.e.a.l.l.a. Olemme tietenkin rakennuksen ylimmässä kerroksessa, mikä taas tarkoittaa sitä, että valokuvattavaa on mukavasti jo ikkunasta ulos katsoessa. Tää on just niinku ihan silleen tietsä!
Täällä sitä ollaan, miljoonakaupungin sykkivässä ja hikisessä sylissä! Matka tähän välietappiin on ollut kaikkea muuta kuin voimaannuttava; tällä hetkellä suurin realistisin toive onkin päästä suihkun kautta nukkumaan. Rötkötämme tällä hetkellä Kimmon kanssa hotellimme aulan nahkasohvalla ja odottelemme, että joku tulee kertomaan ilosanomaa huoneen vapautumisesta. Se, miten hitossa me päädyimme Hong Kongiin nahkasohvalle, selviää jos jatkat lukemista. Kertomus ei ole motiiveja korostavassa päin vastaisessa kronologisessa järjestyksessä, vaan jokseenkin rasittuneen ihmisen perinteinen alusta loppuun etenevä tylsä sepustus. Sori.
Neljän aikaan perjantai-aamuyöstä heräsin jokseenkin tavallisisesta poikkeavaan aamuun. Kahden tunnin virkistävien yöunien jälkeen olin sen verran tajuissani, että ymmärsin lähtöaamun koittaneen. Keräilin aamu-minääni, haukkasin leipää (ja join kahvia, victory!) ja suuntasin Teron, äidin ja isän kanssa lentokentälle. Kävin heti tsekkaamassa itseni sisään päästäkseni eroon matkalaukustani. Myös Kimmo päätti roudaantua hetken päästä paikalle.
Oli vuorossa matkan vastenmielisin osuus; oli aika hyvästellä rakkaat. Se veti hiljaiseksi ja nöyräksi. Lähdön hetkellä huomaa oman kyltymättömän rakkauden tarpeensa, läheisten kaipuun ja merkityksen omassa elämässään. Sydämeen kirjoitetut sanat ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” puristaa rinnassa kun halaa ja suutelee elämänsä tärkeimpiä ihmisiä viimeistä kertaa pitkään aikaan. Se, mitä minun tuli kuitenkin nyt tehdä, oli jättää tärkeimmät matkatavarani Suomeen. Heidän paikkansa elämässäni on niin valtava, ettei lentokoneeseen saanut viedä mukana niin suurta lastia.
Lopulta hyppäsimme Kimmon kanssa lentokoneeseen tekstiviestien saattelemana. Lento Amsterdamiin sujui erittäin hyvin, ja kaikesta jännityksestä huolimatta saimme matkalla hieman unenpäästäkin kiinni. Noin 2,5 tunnin kuluttua saavuimme Hollantiin, jossa meillä oli neljä tuntia aikaa hoitaa homma kotiin eli itsemme seuraavalle lennolle. KumiPalloilimme lentokentällä ja kävimme syömässä paninit. Ennen Kiinaan vievään koneeseen nousemista meidät varmuuden vuoksi vielä kopeloitiin (niin siis turvatarkastuksessa), jes! Kyseisen intiimin hetken jälkeen en kyllä yhtään ihmettele sitä, miksi vain samaa sukupuolta olevat saavat tehdä ruumiintarkastuksen matkustajille. Huh huh, ihan meinasi nousta puna korviin!
Oli muuten (kattavasta leffa-, sarja-, ja musiikkivalikoimasta sekä semihyvästä ruuasta huolimatta) aika perseestä tuo lento Amsterdamista Hong Kongiin. Istuimme hieman vajaat 12 tuntia kahden yskivän naisen välissä keskellä valtavaa jumbojettiä. Ikkunoita ei siis ollut lähimaillakaan, mutta tatsi vieressä olevan terveydentilaan käsinkosketeltava. Eikä siinä vielä kaikki. Perse puutui jopa minustakin pieneltä tuntuvassa tuolissa, eikä uni tullut lamauttavasta väsymyksestä huolimatta. Noh, loppujen lopuksi kroppa kyllä myönsi tappionsa ja sain pari tuntia unta palloon. Siinä olivat sitten tämän päivän yöunet, nimittäin Hong Kongissa oli kello noin 7.30 kun saavuimme kentälle (2.30 Suomen aikaa). Elämäni kunnossa uuteen päivään! Noot. Tämän ehkä aistii kirjoittamastani tekstistäkin.
Astuimme lentokoneesta terminaaliin ja katsottuamme ensimmäistä kertaa ikkunasta ulos molempien suusta pääsi ihastuttavat sanat ”voi *piip*”. Miksi? Ymmärtäisitte, jos olisitte nähneet ne koko horisontin peittävät vuoret! Haimme matkalaukut, vaihdoimme rahaa dollareiksi ja lähdimme etsimään taksia. Tässä vaiheessa sekava sisäinen kellomme tikitti puoli neljää aamuyöstä, kun se todellisuudessa oli paikallista aikaa puoli yhdeksän. Pimp our inner timing!
Hyppäsimme hauskaan taksiin ja lähdimme kohti hotellia. Näimme teiden molemmilla puolilla pilviä hipovia kerrostalorykelmiä ja koskemattomia, kauniin vihertäviä vuoria. Ristiriita näiden kahden maiseman välillä oli hämmentävä. Lämpömittari hapuili 28 astetta ja ilmankosteus oli vähintään 382,9%. Yritimme kommunikoida taksikuskin kanssa, mutta hänen englannin kielessään oli joitain sellaisia sanoja ja äänteitä, jotka olivat meille aika vieraita. Hän muun muassa kertoi, että Hong Kongissa asuu ”eight zero zero seven” miljoonaa asukasta. Öö.
Taksimme hinasi meitä noin puoli tuntia lentokentältä hotellin ovien eteen. Kirjautuessamme sisään vastaanottovirkailija totesi meille, että hotelli on tällä hetkellä täynnä ja että saamme huoneemme aikaisintaan yhdeltä. Suihkun ja sängyn odottaminen tuntui aika ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Eipä siinä auttanut muu kuin ottaa tavarat ja lähteä kaduille pyörimään siksi aikaa. Kävimme McDonald’sissa (rohkeaa, eikös!) syömässä kahden euron ateriat ja samoilimme hotellimme ympäristössä. Otimme myös ensipuraisut kameroiden linssien läpi.
Siinä oli matkan alku, jonka avausraidassa lupasin. Palatakseni tähän hetkeen (at 11am.), istun siis Kimmon kanssa hotellin nahkasohvilla ja odottelemme huoneeseen pääsemistä. Olemme todella hikisiä ja väsyneitä, lisäksi molemmilla pyörii huone jännästi silmissä. Surkea olo.
..Syötyäni pähkinöitä ja käytyäni autuualliseksi tekevässä suihkussa sujahdin ihanaan sänkyyni. Sain unta kivasti ilta seitsemään asti. Kimmo jatkaa nukkumista aamuun, itse päätin tässä välissä päivittää blogitekstini ja tallentaa ikkunasta näkyvää kaunista iltavalaistua kaupunkia muistikortille. Pieni nälkä ja jano muistuttaa olemastaolostaan vatsanpohjassa, mutta enää ei ole potkua lähteä kaupungin kuumuuteen hakemaan niihin tyydytystä.
Ainiin. Hotellihuoneeseen pääsemisestä saimme taistella tappiin asti, jouduimme nimittäin odottaa yhteensä 6 tuntia huoneen valmistumista. Huone on pieni ja siisti – ja k.o.r.k.e.a.l.l.a. Olemme tietenkin rakennuksen ylimmässä kerroksessa, mikä taas tarkoittaa sitä, että valokuvattavaa on mukavasti jo ikkunasta ulos katsoessa. Tää on just niinku ihan silleen tietsä!
”Olen ajatuksin koko ajan mukanasi, olet koko ajan sydämessämme ja mielessämme.” -Äiti <3
