She came home for Christmas.

Tämä blogini viimeinen päivitys tulee myöhemmin kuin kuvittelin – olen nimittäin Suomeen palattuani käyttänyt kaiken aikani asettumiseen, opiskeluun ja ystäviin. Näin loppuviikosta kiire on hellittänyt ja sitä myötä minulla on aikaa istahtaa alas muistelemaan viimeisiä Australiassa vietettyjä päiviä ja niihin sisältyviä sielunmaisemia. Tässä vaiheessa haluan sanoa valtavan kiitoksen mielenkiinnosta ja kaikesta tuesta jonka kotisuomesta asti minulle lähetitte. Toivottavasti vielä jonain päivänä saan aihetta jatkaa samaisen blogin kirjoittamista ja vielä pidemmän kaavan mukaan!

Viimeisenä kaukaisella mantereella vietettynä sunnuntaina (7.12.) oli aika viettää myös viimeistä jumalanpalvelusta. Ajatus sai kyyneleet virtaamaan. Tiedän tulevani jonain päivänä vielä takaisin, mutta samaan aikaan on pakko myöntää etteivät asiat tule ikinä olemaan samalla tavalla kuin nyt. Nämä päivät ovat olleet ainutlaatuisia, näitä päiviä ei voi enää koskaan elää samalla tavalla uudelleen.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin ensin pikaisesti Michaelille nauttimaan grillin antimista ja sen jälkeen Michaelin ja Calebin sekä Shannonin ja Timin kanssa heidän valmistusvaiheessa olevalle rakennukselleen fyysisen työn pariin. Hetken aikaa rakennuksella rehkittyämme menin uimaan läheiselle rannalle miesten kanssa, Shannon päätti jäädä rannalle istuskelemaan. Muistan miesten kommentin: ”on liian tuulinen ilma, aallot ovat liian tiheitä ja pieniä boogie boardien käyttöön”. Too small u say? Uimassa ollessamme aallot suurenivat tasaisen tappavaan tahtiin, ja lopulta meidän oli pakko jättää boogie boardit Shannonin hoiviin – kukaan meistä ei nimittäin vaikuttanut halukkaalta katkaisemaan selkänsä. Loppuvaiheessa minulla ei ollut mitään kontrollia valtavan aallon iskeytyessä. Yrittäessäni ponnistaa aallon yli, se heitti minut väkivaltaisesti ja välinpitämättömästi matalaan rantaveteen. Yrittäessäni sukeltaa aallon läpi (mikä on suuren aallon kohdalle osuessa järkevämpi vaihtoehto), löysin taas itseni rannalta. Ikinä en tiennyt mihin päädyn ja milloin. Hehe. Pariin otteeseen meinasi bikinien alaosa lähteä omille teilleen (sain kopin, jei) ja kerran aallon sisällä pyöriessäni onnistui yläosa aukeamaan. Mutta kukaan ei huomannut mitään ja sehän oli pääasia (sen lisäksi että pysyin hengissä). Mitä tästä opimme? Isoihin aaltoihin hakeutuessasi osta a) kokouimapuku tai b) muutaman numeron liian pienet bikinit.

Hetken aikaa rannalla sydämentykytystä tasattuani halusi osa porukasta jo jatkaa matkaa kotiinpäin. Päätimme Calebin ja Timin kanssa käydä kuitenkin vielä katsastamassa rannasta noin 50 metrin päässä olevan riutan. Uimme vastavirtaan niin paljon kuin vain saimme potkureistamme irti, mutta emme koskaan päässeet riutalle asti. Ottaessamme yhden vedon eteenpäin ajauduimme 1,5 taaksepäin. Lopulta voimien alkaessa loppua palasimme hyytelöjalkojen voimin rannalle toipumaan uuvuttavasta ja turhasta ekskursiosta.

Somerlyn suihkun kautta suuntasin askeleeni Michaelille nauttimaan päivällisestä. Saimme Kimmon kanssa maistaa grillituotteiden yhteydessä kengurun lihaa, jonka maku toi omaan mieleeni teeren lihan maun (mikäli se nyt kellekään mitään sanoo). Kiteytetysti sanottuna oikein maittavaa siis!

Uusi viikko pyörähti maanantaina käyntiin ensin mukavan leppoisalla työpäivällä ja sen jälkeen auringonotolla Somerlyn takapihalla. Reilun tunnin aurinkoenergiaa haalittuani lähdin ostamaan itselleni muutamia uusia Billabongin vaatteita läheisestä ostoskeskuksesta. Illalla katsoimme Michaelilla leffamaratonimme viimeisen osan, Jurassic Park 3:n Kimmon ja Calebin kanssa.

Tiistaina vietimme hieman erilaisen päivän töissä, kävimme nimittäin tyttöjen kanssa Adventure World -nimisessä vesi- ja huvipuistossa. En muistakaan olleeni vesiliukumäissä lapsuusvuosieni jälkeen. Mukavan reissumme jälkeen olin neljän aikaan takaisin Somerlyssä, kävin suihkussa ja lähdin Michaelille tietokoneen ja tv:n äärelle. Vaikka olin poikkeuksellisesti jo puoli kahdentoista aikaan sängyssäni valmiina nukkumaanmenoon, ei uni halunnut olla ystäväni. Niinpä kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta yöllistä maisemaa siihen asti kunnes silmäluomeni painuivat muutaman tunnin valvomisen jälkeen kiinni.
Keskiviikkoaamuna heräsin tahtomattani kuudelta - parin päivän päässä oleva lähtö alkaa selvästi vaikuttaa unensaantiini. Tekemisenpuutteessa imuroin huoneeni ja yläkerran, pesin vessan ja pakkailin tavaroita. Tällä hetkellä ruumaan menevä laukkuni painaa noin 19 kiloa, eli hyvältä näyttää! Illalla pelasimme ensimmäistä kertaa Kimmon, Calebin ja Shannonin kanssa Pictionarya, heh. Oman mausteensa pelaamiseen tuo tietenkin se, että eihän me nyt kaikkia englannin kielisiä sanoja Kimmon kanssa tiedetä :D Välillä emme tienneet mitä arvattava sana edes tarkoitti, välillä tiesimme sanan suomeksi mutta emme englanniksi. Lievä etulyöntiasema ausseilla siis – ehkä :D Mutta meidän hauskanpitoa tuollaiset pikkuasiat eivät tietenkään haittaa!

Torstain lounastamassa vietetyn viimeisen varsinaisen työpäivän jälkeen kävin Joondalupin ostoskeskuksessa hakemassa pienempää ja suurempaa kiitoslahjaa erityisesti Michaelin perheenjäsenille. Mukaani tarttuikin leffaa, koriste-esinettä, läjä kiitoskortteja ja iso boogie board. Reissulta tultuani kirjoittelin kortteja ja paketoin lahjoja, illaksi menin Michaelille pelaamaan Pictionarya uudella kokoonpanolla. Pelituokion jälkeen katsoin vanhojen aikojen kunniaksi Twilightin ja lopulta ennen kämpälle lähtöäni hyvästelin Michaelin tyttären Shannonin ja hänen miehensä Timin. Viimeinen ilta Michaelilla vietetty, viimeinen yhteinen perhepäivällinen nautittu. Viimeinen.

Lopultakin upean matkamme oudoksutuin päivä koitti. Heräsin perjantaiaamuna yhdeksältä töihin päätehtävänäni suursiivota Somerlyn alakerta koulun joululoman alkamisen vuoksi. Kimmo ja Michaelkin tulivat jossain vaiheessa paikanpäälle, joten sain Kimmosta avukseni potentiaalisenikkunanpesuapupojan. Pitkä ja Pätkä pesemässä ikkunoita. Kahdentoista jälkeen lähdimme työporukalla lounastamaan samaan ravintolaan, jossa olimme eilen tyttöjen kanssa syömässä. Jouduin taas hyvästelemään (ainakin toistaiseksi) suuren osan rakkaita ihmisiä. Sain työtovereiltani tunteita herättävän kortin ja kullatun Australia teemaisen taulun. Ruokailun jälkeen vaihdoin vaatteet ja suuntasin Michaelille viettämään Kimmon ja Calebin kanssa aikaa siihen asti kunnes Michael tuli palaveristaan ja lähti kanssani nauttimaan Intian valtameren aalloista ja lämpimästä merivedestä. Puoli tuntia polskittuamme palasin Somerlyyn kaunistautumaan, pakkaamaan laukkuni lähtövalmiuteen ja hyvästelemään kolme kuukautta parhaalla mahdollisella tavalla palvelleen kotini. Hieman kuuden jälkeen tulivat Kimmo, Michael ja Caleb hakemaan minut mukaansa kasinolle.

Nautin olostani syödessäni fish ’n chipsejä ja katsellessani miesten pelaamista. Illan edetessä hakeuduimme lopulta kaikki samaan pöytään pelaamaan blackjackia ja laitoin uhkarohkeasti jopa 40 dollaria (n. 25e) likoon. 45 dollaria pelistä voitettuani päätin lopettaa pelaamisen, koska ei ole vain pokkaa jatkaa pidemmälle :D.

Puoli kymmeneltä lähdimme ajamaan kohti lentokenttää. Ajatukseni törmäilivät kaaosmaisesti toisiinsa, eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Mihin tässä vielä päädytään, milloin pääsen takaisin. Lentokentälle selvittyämme ja tavaroista eroon päästyämme menimme pienehköön baariin skoolaamaan kuluneen kolmen kuukauden kunniaksi ja täyttämään harjoittelupapereitamme baileys -lasien ääressä. Michaelin kanssa käydyn lyhyen reflektion ja mieltä kohentavan palautteen jälkeen kävelimme sille legendaariselle rajalle, jota omaiset eivät saa enää ylittää. Tässä se nyt sitten oli. Tämä se oli. Viimeiset kiperimmät hyvästelyt ennen lähtöä. Kuten ennalta saattaa arvata, taaskaan en kyyneleiltä säästynyt. Ihme pilli-itku.

Hyvästelyjen jälkeen kävelimme kiirehtien toisen check in:in ja turvatarkastusten jälkeen jonottamaan lentokoneeseen pääsyä. Koneeseen istahdettua oli hämmentynyt olo. Jalat tuntuivat kuljettaneen kroppaa eteenpäin koko tämän päivän, mutta järki ja sydän oli jossain kaukana perässä. 7 tunnin lentomatkalla Perthistä Hong Kongiin yritin leffaa katselemalla, musiikkia kuuntelemalla ja nukkumalla saada aikaa kulumaan. Nukkuminen oli enemmänkin säälittävä yritys syvällisen ja levollisen unitilan sijaan, joten lauantaiaamuna Hong Kongiin laskeuduttuamme oli olo kuin tappiin asti juoksupyörässä juosseella marsupilamilla. Kuuden tunnin kentällä kököttäminen ei tietenkään parantanut tilannetta, vaikka sainkin tuolille kallistettuani ja napit korviin laitettuani hetkeksi unenpäästä kiinni. Konetta odotellessamme kävimme myös Burger Kingissä syömässä ja vedet silmissä vitsailemassa. Miten niin väsyneitä ihmisiä ja levottomia ajatuksia. Tummien perhosten koti between ur legs.

Jälleen kerran piti nousta lentokoneeseen, tällä kertaa vielä pidemmäksi aikaa. 13 tunnin lento Lontooseen tuntui sujuneen kuitenkin yllättävän kivuttomasti. Saimme nauttia ekstratilasta, sillä vieressämme oli kaksi tyhjää jalkojen leputtamisen ja nukkumisasennon vaihtamisen mahdollistavaa istumapaikkaa. Katsoin kolme leffaa ja käytin suuren osan ajasta niin syömiseen kuin musiikin kuuntelemiseenkin. Sama meno jatkuu siis niin Ausseissa, Suomessa kuin lentokoneessakin -.-

Heathrowin lentokentälle laskeuduttuamme menimme (siis Kimmon kanssa) erääseen hyvin tunnelmalliseen kahvilaan istumaan ja pohtimaan loppuillan ja huomisen päivän kulkua. Kello oli noin yhdeksän, istuimme pienen puisen pöydän ääressä himmeässä valaistuksessa lämmittävän kahvin ja laten äärellä. Taustalla soi Jamie Cullumin What a difference a day made. Sain kyllä aivan mielettömästi kiksejä kyseisestä hetkestä, se oli varmasti sitä mitä juuri Lontoo on omiaan tarjoamaan.

Alkuperäisen suunnitelmamme yöpyä lentokentällä päätimme olla toteuttamatta jäätymisen, liiallisen epämukavuuden ja varkauden kohteeksi joutumisen pelossa. Löysimme infopisteen kautta kohtuullisen hintaisen ja sopivalla etäisyydellä olevan hotellin, jonne lähdimme välittömästi taksin kyyditseminä. Lämmöstä ja puhtaudesta onnellisina kävimme yhdeltätoista nukkumaan – itse tosin jouduin odottamaan kolmeen asti unen tulemista. Aikaero sekoitti kroppaani sen verran, että en myöskään saanut nukuttua kuin sen kolme tuntia eli heräsin taas kuudelta tekemään sudokua ja kuuntelemaan Australiassa löytämieni bändien tuotantoa.

Sunnuntai lähti siis itselläni käyntiin jo aikaisin aamuyöstä. Kimmon herättyä kahdeksalta valmistauduimme matkan viimeisen osan suorittamiseen: Lontoon lentokentälle palaamiseen, koneen nousemisen odottamiseen ja lentomatkaan takaisin kotiin. Lentokentälle mennessämme meillä oli yhdeksän tuntia aikaa kierrellä kauppoja, syödä niin lämmintä ruokaa kuin donitsiakin ja kuluttaa aikaa muilla haluamillamme tavoilla. Aika kului nopeasti hyvässä seurassa ja hyvässä olossa. Lopulta oli aika astua Finnairin koneeseen ja totutella joka puolella kuultavaan suomen kieleen. Mitä, osaako joku muukin muka suomea? O_o

Helsinkiin laskeuduttuamme ja matkalaukkumme haettuamme näimme ovesta sisään astuessamme ihmiset, joita olimme pitkään ikävöineet. Voi sitä outouden ja uskomattomuuden tunnetta. Ja helpotusta. Olemme kotona. Selvittiin. Ja mikä parasta, takana unohtumaton reissu. Tätä matkaa muistellaan vielä kauan, tämä matka tulee muuttamaan ihmistä. Kiitos kaukainen manner, sen ihmiset ja korvaamaton matkatoverini Kimmo. *speechless*

What? December?

Joulukuu ei ole joulukuu ilman lunta, vai mitä toverit? Tuntuu hyvin fiktiiviseltä ajatukselta, että kotona jossain päin muailmaa on tällä hetkellä huurteinen maa ja kirpeä pakkanen. Australiassa siirrymme joulukuun myötä kesäkauden paahtavaan kuumuuteen ja kuivuuteen. En ole kylläkään saanut vielä kokea miltä iholla tuntuu, kun elohopea hikoillen punnertaa itsensä yli 40 asteeseen. Ehkä vielä joskus.

Keskiviikon (25.11.) ja torstain vapaa-ajan vietin pääosin Michaelilla aussitoverieni seurasta nauttien. Torstain työpäivän päätyttyä lähdin tosin työtoverini Claudetten kyydissä Joondalupin ostoskeskukseen metsästämään tuliaisia. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen raahauduin väsynein jaloin viereiselle juna-asemalle, hyppäsin junaan ja kävelin pääteasemalta Somerlyyn. Kämpälle päästyäni purkasin muovipusseihin pakatut ostokseni ja tunsin pientä helpotusta. Enää pari pienehköä hankintaa, ja kokemani velvollisuudentunne tuliaisten suhteen on täytetty.

Perjantaina sain taas yhden rastin to do -listaani, kävin nimittäin illalla Calebin kanssa parin tunnin huviajelulla. Erityisen kyseisestä retkestä teki se, että istuin itse ratin takana reilun tunnin. Vasemmanpuoleinen liikenne, oikeanpuoleinen ratti ja alla huriseva automaattivaihteinen katumaasturi toivat piiiikkuisen haastetta ajamiseen. Hetken sai kaikkeen totutella (myös pieniin yksityiskohtiin kuten siihen, että vilkkuvipu on ratin oikealla puolella) ennen kuin homma alkoi luistaa eli auto liikkua tasaisesti ja soveliaasti Australian katuja ja maanteitä pitkin. Olisin voinut ajaa koko yön, niin paljon huomasin autolla ajamista kaipaavani.

Lauantaina oli täydellinen ilma Rottnest Islandilla vierailemiselle. Yön 4,5 tunnin unien voimin punnersin aamulla ylös sängystä ja hoipertelin preparaation kautta Michaelille. Seitsemältä Caleb lähti heittämään Kimmoa ja minua 15 minuutin ajomatkan päähän Hillarysin satamaan. Lipunmyyntitiskillä maksoimme päivälipun ja polkupyörävuokran, noin 60 euroa. *laittaa volvon myyntiin*

Lauttaan kivuttuamme ja riittävän pitkään aaltojen tahdissa huojuttuamme rantauduimme kauniiseen retkikohteeseemme. Subwayn (huom. piilomainonta) tarjoaman aamupalan voimauttavina polkaisimme pyörämme vauhtiin ja lähdimme kiertämään saarta. Mitä kaikkea saimmekaan rahamme edestä näkeä ja kokea! Aivan käsittämättömän upeat merimaisemat uskomattomine luksusveneineen, vitivalkoisine hiekkarantoineen ja suurine koralliriuttoineen hivelivät sisärei.. näköaistia (sori, oli pakko). Saimme nähdä sinisempää vettä kuin ikinä aikaisemmin eläessämme, Australialaista kasvillisuutta kaikessa ainutlaatuisuudessaan, kesyjä pussieläimiä ja lintuparvien valloittamia suolaisia järviä. Woot. Ei tällaista paikkaa vaan ole olemassa!
Iltapäivällä peppumme eivät halunneet enää istua polkupyörän satulaan, joten päätimme pienimuotoisen lounas- ja kahvittelutaukomme jälkeen istuttaa perseemme tasaiselle penkille odottamaan lautan lähtemistä takaisin mantereelle. Puoli viideltä olimme valmiita nostamaan hanurimme ja ankkurimme, ja palata 45 minuutin matkan päähän Hillarysiin. Satamaan päästyämme Caleb lähti heittämään meitä tahoillemme – itse suuntasin arvatenkin kämppäni suihkun kautta Michaelille jatkamaan illanviettoa poikain kanssa.

Sunnuntain virkistävän aamujumalanpalveluksen jälkeen lähdin Michaelin tyttären tulevan avopuolison Timin kyydissä heidän talon rakennuksen edistymistä katsomaan. Matkustus sujui lentäen, Timillä oli nimittäin lainassa hänen kaverinsa V8 Commodore. Hihi. Oi tätä vauhdin hurmaa! Meidän lisäksi rakennukselle tulivat (perästä, hehe) Michaelin tytär (Timin tuleva avopuoliso), Timin vanhemmat, työtoverini ja hänen miehensä. Söimme fish and chipsejä ja fiilistelimme valmistuvaa unelmataloa. Muutaman tunnin kuluttua oli aika laittaa ykkönen silmään ja kopata kärpäsiä hampailla eli kaasuttaa tuuli hiuksissa V8:lla Michaelille jatkamaan illanviettoa pimeyden laskeutuessa.Maanantaina (30.11.) oli taas mukava suunnata vaihteeksi töihin. Kuten rakkaat lukijani olette huomanneet, en ole halunnut blogissani kirjoittaa harjoittelupäivieni sisällöstä sen kummemmin erityisesti vaitiolovelvollisuussyistä. Se, mitä kuitenkin harjoittelustani haluan mainita on, että päivä päivältä olen huomannut nauttivani enemmän tekemästäni työstä. Nyt kun olen löytänyt paikkani ja tehtäväni, on ikävä jättää kaikki rakentamani taakse ja lähteä. Mutta näin se aina tuntuu menevän. Juuri kun ehtii asettua, on aika jatkaa matkaa.

Iltapäivällä kävin Calebin kanssa Quinnsissa selättämässä aaltoja. Veikkaan tänään olleen korkeimmat aallot tähän mennessä, nimittäin taistelustani huolimatta jouduin muutaman kerran oikein kunnolla aaltojen pieksemäksi. Edes nauru ei kuitenkaan loppunut yrittäessäni hiukset kasvoihin liimautuneena kompuroida pystyyn polvenkorkuisesta vedestä ja saada happea loppuneen tilalle. Hehe. Ihan hyvä, että ei tule mentyä yksin uimaan. Just in case Justin Case.

Illalla vietimme mukavaa aikaa Cluedon (lautapelin) äärellä yhdessä Kimmon, Calebin, Michaelin vaimon ja tyttären kanssa. Olen matkan aikana tullut taas muistaneeksi perheen tärkeyden ja toivonkin, että osaan jatkossa antaa enemmän aikaa ja arvoa rakkaalle perheelleni. Tunne yhteenkuuluvuudesta on parasta maanpäällä!

Tiistain vietimme Michaelilla rauhallisissa merkeissä. Tai no. Rauhallisuus ei ehkä ole optimaalisin sana kuvaamaan yhteiseloamme. Esimerkiksi ruokapöydän tapahtumat kun tuntuvat aina lähtevän keulimaan, samoin komiikka pöydän ulkopuolella. Leffan katsomisen ja shakin pelaamisen rauhoittamana oli kuitenkin hyvä suunnata yhden aikaan sänkyyn.

Keskiviikon työpäivän päätyttyä sävytin elämäni ensimmäistä kertaa itse tukkani! Helpompaa kuin kuvittelin, ehkä jatkossa yritän olla vaivaamatta muita ja hoitaa homman itse kotiin. Alkuillasta päivittelin blogin ja lisäisin kuvia naamakirjaan, myöhemmin kävimme työtoverimme luona pitämässä pienimuotoista kisastudiota. Kannatti pitää, nimittäin nyrkkeilyottelun ensimmäisessä erässä yllättänyt vastustajan tyrmäys oli voittajan tie australialaiselle Greenille. Jei!

.. Hyvää kannattaa odottaa! Torstain työpäivän päätyttyä pakkailin tavaroita ennen Michaelille suuntaamista: kamera, aurinkorasva, boogie board ja bikinit. Hyvä. Tärkeimmät on mukana!

Pienen säätämisen jälkeen hyppäsimme puoli neljältä Kimmon ja Calebin kanssa autoon, ja käänsimme renkaat kohti maailmankuulua surffausrantaa Margaret Riveriä, Busselton Jettyä, suklaatehdasta ja monia muita näkemisen arvoisia kohteita! Reilun kolmen tunnin leppoisalla ajomatkalla näimme runsain määrin pelloilla märehtivää karjaa sekä Australialle tyypillisiä puita ja silmänkantamattomia peltoaukeita. Oma henkilökohtainen suosikkini oli se hetki, kun näin aavalla pellolla lauman villejä kenguruita pomppimassa keltaista taivasta vasten. Kyseinen näky teki minuun niin suuren vaikutuksen, että löydän kuvan helposti verkkokalvoltani aina halutessani. Kaunista!

Dunsboroughissa sijaitsevalle motellille päästyämme valloitimme (eli valitsimme) sänkymme ja suuntasimme lähiravintolaan syömään. Kokemukseni siitä, että Australiassa ei saa hyvää kanacaesarsalaattia on kumottu – söin nimittäin valtavan maukkaan sellaisen! Kimmo maistoi lobsteria (itsekin hieman siitä sivusta, hih) ja Caleb tilasi 300 gramman pihvin ja reilun korillisen ranskalaisia (, joita sitten yritettiin kaikki väkipakoin syödä :D). Huumorin kukka puhkeili pöydän ääressä, ja Kristalla oli taas vaikeuksia niellä ruokansa tukehtumatta. Mietittiin muun muassa mitkä leffojen nimet ovat hyviä ”between ur legs” -fraasin eteen. Esimerkiksi Ice Age between your legs, Paranormal Activity between your legs tai Inglourious Basterds between your legs. Toinen mielenkiintoinen iloa herättävä lausahdus on ”that’s what she said”. Mietipä miten hyviä kommentteja tuon eteen voi ruokapöydässä vahingossa lipsauttaa.

Täysinäisten vatsojen kera suuntasimme miellyttävään huoneeseemme katsomaan Love guru -elokuvaa (ai kauhia) ja jatkamaan muuta säätämistä. Lupaava alku kolmen päivän lomallemme, can’t wait what’s going to happen tomorrow!

Perjantaina ponnahdimme aikaisin aamulla ylös ja menimme aamupalalle Mc Cafe’hen. Bacon and Egg McMuffin, Small Latte & Ice Cream. Mmmm. Seuraavaksi suuntasimme motellimme kautta valokuvaamaan läheistä rantaa (Yanchep Lagoonia), korjaustöiden alla olevaa Busselton Jettyä, kurvasimme porvariasuinalueen ja matkan varrella olevien luontonähtävyyksien kautta Cape Naturalisten ”luontopolulle”. Cape Naturalistella saimme ihastella hyvin erityistä luontoa ja hulppeita merimaisemia. Valaita emme ikävä kyllä nähneet, olivat kuulemma poikenneet aiemmin aamulla rannan tuntumassa. Petturit.
Hikisen vajaan parituntisen kävelyn ja ympärillä pyörivien kärpästen huitomisen jälkeen haimme pikaisesti Subwaystä purtavaa ennen kahden muun rannan katsastamista ja valokuvaamista. Sitä kuvittelee nähneensä kauneimman paikan maailmassa, mutta aina vaan eteen tulee toistaan upeampia näköaloja. Mitäh.

Rikoin muuten toisen objektiivini. Kyllä, näin kävi. Kävelin asfaltilla 17-40mm linssi huonosti sijoitettuna taskussani ja liikkuessani onnistuin tiputtamaan sen. Pari pientä lohkeamaa teki linssistä toimintakyvyttömän. Onneksi on matkatavaravakuutus kunnossa. Fiu!

Iltapäivällä kävin Calebin kanssa uimassa aikaisemmin tutuksi tulleella Yachep Lagoonilla. Vesi oli matalaa ja lämmintä, toisin sanoen olosuhteet olivat otolliset vedessä lillumiseen. Etsiessämme simpukoita merenpohjasta nappasin muutamaan otteeseen vahingossa meritähden käteeni ja säikähdin. Tää on taas näitä asioita mitä ei vaan Suomessa tapahdu. Illalla ennen motellille palaamista kävimme syömässä KFC:n ateriat rannan tuntumassa olevalla parkkipaikalla. This is how it feels to be alive mate. Menimme kohtuullisen ajoissa nukkumaan, sillä aamulla oli tiedossa aikainen herätys!

Lauantaina herättyäni hieman seitsemän jälkeen ehdin makailla hetken aikaa sängyssä ennen purtavanhakureissua. Saatuamme tilauksemme Mc Cafen Drive Throusta palasimme motellille pakkaamaan tavarat ja luovuttamaan huoneemme. Puoli kymmenen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Smiths Beachia, rantaa, jossa pääsisimme Calebin kanssa kokeilemaan tunnin verran surffaamista! How exciting is that! Caleb oli toki surffanut aikaisemminkin, mutta minulle kerta oli oletettavasti ensimmäinen. Olimme varanneet yksityisopetuksen, joten oppiminenkin oli helpompaa saadessamme yksilöllistä ohjausta. Hetken aikaa rannalla kuivaharjoiteltuamme oli aika nostaa laudat veteen ja siirtää teoria käytäntöön. Turhaan olin kyllä etukäteen pelännyt kuolemaa ja kaikkea muuta vastaavaa sillä aalloilla ratsastaminen oli yllättävän helppoa! Oli kyllä mieletön tunne kun tunsi matkaavansa täydellisessä harmoniassa aaltojen kanssa! I want to do it again and again and again..Märkäpuvuista eroon päästyämme (puvun riisuminen oli omalla kohdallani aikamoista taistelua) lähdimme ajamaan suolaveden tuoksu ihollamme kohti maailmankuulua Margaret Riveriä. Matkalla poikkesimme paikallisessa suklaatehtaassa hakemassa hieman maistiaisia ja viimeisimpiä tuliaisia. Margaret Riverille selvittyämme näimme upean rannan suurimpine aaltoineen mitä olen koskaan nähnyt ja itsesuojeluvaistottomia surffailijoita remuamassa näissä valtavissa pyörteissä. Parinsadan valokuvan ottamisen jälkeen oli aika siirtyä toffeemyymälän kautta pikaiselle lounaalle ja sieltä edelleen jatkaa matkaa kohti kotia (lue. Clarksonia). Kolmen tunnin ajomatka sujui taas yllättävän nopeasti kuten aika muutenkin Australiassa, ja olimme takaisin Michaelilla ennen kuin tajusimmekaan. KFC:n tarjoaman iltapalan voimin lähdin roudaamaan valtavaa tavaramäärääni Somerlyyn, pakkasin tuliaiset laukkuuni ja suuntasin nukkumaan. Loma – mikä ihana tapa virkistäytyä!

Pinch me!

Matka jatkuu taas. Alle kahden viikon kuluttua kompuroin kotiovelle kantamusteni kanssa. Edelleen on iso kasa tuliaisia ostamatta, mutta eiköhän tämä tästä. Jos kuitenkin epäonnistun tuomaan sellaisen tuliaisen kuin itse kukin on mielessään muovannut, toivon että materiaakin tärkeämpi tuliainen rakkaimmilleni on se, että tulen kotiin virkistäytyneenä, ilon saattelemana, korvaamattomia kokemuksia ja uusia ystäviä rikkaampana – ja ehjänä, ainakin näillä näkymin.

Torstaista (12.11.) ehdin jo hieman kirjoittaakin edellisessä päivityksessä. Aamun kaatosateesta huolimatta iltapäivällä aurinko mollotti sen verran kivasti taivaankannella, että päädyin Somerlyn takapihalle sitä palvomaan. Mikä onkaan tyydyttävämpää kuin auringonsäteiden ja lämpimän tuulen tunne kasvoilla? Vajaat pari tuntia loikoiltuani hyppäsin suihkun kautta Michaelille ja sieltä edelleen leffaan Kimmon ja Calebin kanssa. Tällä kertaa oli vuorossa maailmanloppua kuvaava 2012 -elokuva, joka upeista kuvistaan huolimatta sai minut pilkkimään eli nukahtelemaan erityisesti elokuvan loppuvaiheessa. Leffasta palattuamme ilta jatkui Michaelilla vielä hetken aikaa ennen nukkumaan menoa.

Perjantain työpäivän jälkeen nautin taas takapihalla auringosta ennen ”määräaikaisen adoptioperheeni” luo matkaamista. Koko perjantai-ilta meni tekemisen miettiessä. Vaikka kuinka yritimme pohtia huutelemalla huoneista toisillemme ja keskustelemalla facebookissa, ei löydetty kaikkia (kolmea) tyydyttävää viihdettä. Niinpä Kimmo jäi huoneeseensa datamaan ja minä käväisin Calebin kanssa huoltoaseman (lue. herkkujenhakureissun) kautta kuluttamaan elokuvakanavien tarjontaa. Yhdentoista aikaan sohvilta herättyämme totesimme, että eiköhän ole aika mennä nukkumaan (Kimmo toki jatkoi dataamista puoli kolmeen huoneessaan :D). Hyvin jänniä nämä perjantait kun tuntuvat aina menevän horrokseen vajoamiseen!

Lauantaina oli taas puuttuvien tuliaisten velvoittamana aika suunnata ostoksille. Lähdimme Kimmon kanssa aamulla Perthiin, josta jatkoin yksikseni matkaa Fremantlen markkinoille. 5 tuntia Fremantlessa kierreltyäni totesin, että ei täältä mitään löydy (äidin tuliaista lukuunottamatta) ja palasin junalla Perthiin. Tässä välissä täytyy muuten kertoa yksi hauska juttu. Fremantlessa oli ison yleisön ympärillä kykyjään esittelevä katutanssijamies. Hän oli pyytänyt kolme vapaaehtoista (kaksi miestä ja yhden naisen) menemään selälleen maahan jonomuodostelmaan, jossa edellisen jalat koskettavat seuraavan päätä. Katutanssija nousi käsilläseisontaan ja käveli näiden kolmen vapaaehtoisen yli niin, että heidän kehonsa jäivät katutanssijan käsien väliin. Got it? Anyways. Huumoria oli tietenkin koko ajan ilmassa ja yleisö joutui naurun pakottamana ilmaiseen vatsalihastreeniin. Naisen lantion kohdalle päästyään katutanssija (, jonka kädet olivat siis lantion sivuilla ja pää naisen lantion yläpuolella) totesi, että ”mmm, deja vu!” :D Ja tämä nainen oli sormuksesta päätellen kihloissa yleisössä olevan miehen kanssa ;D Funny? No ei sitten.

Perthissä muutaman tunnin kierreltyäni oli tuloksena pienehköjä tuliaisia sekä muille että itselleni. Ongelmaksi shoppailureissuilla on aina koitunut se, että löytäisin itselleni vaikka kuinka paljon mukaan otettavaa materiaa, mutta muille en mitään sopivaa. Ennen junalle raahautumista halusin pikaisesti käydä Billabongin liikkeessä etsimässä tuliaista veljelleni. Sopivan paidan löydettyäni suuntasin tiskille maksamaan ostostani. Yritin vinguttaa molempia pankkikorttejani tuloksetta eikä käteistä tietenkään ollut sillä hetkellä riittävästi. Liike oli juuri sulkemassa, joten anelin kahta minuuttia armonaikaa voidakseni käydä nostamassa rahat tomaatilta. Tomaatille päästyäni oli jono sen verran pitkä, että rahojen saaminen kesti sen kolme minuuttia, jonka aikana liikkeen ovet lukittiin. Ei ollut hyvä lopetus jokseenkin turhauttavalle shoppailupäivälle. Ennen Perthistä poistumista kävin vielä KFC:ssä lohduttautumassa (a.k.a syömässä schnizelhampurilaisaterian). Illaksi taasen suuntasin Michaelille. Jei!

Sunnuntain julistan viikon parhaaksi päiväksi :]. Michaelin ollessa Suomessa Adam otti vastuun jumiksen vetämisestä. Kahdeltatoista jumalanpalveluksen päätyttyä suostuttelin Kimmon ja Calebin lähtemään kanssani rannalle. Eikun aurinkorasvaa iholle, pyyhkeet kainaloon ja merelle. Kimmo tyytyi rannalla fiilistelyyn ja kuvien ottamiseen, joten juoksin Calebin kanssa meriveteen härön näköisen irtaimiston (meriruohon) joukkoon. Puolitoista tuntia ihmispyramiideja kasattuamme, isoihin aaltoihin sukelleltuamme ja riittävästi merivettä nieltyämme oli aika päästä suihkuun. Kivasti oli vettä korvassa ja nenässä, hiukset takussa ja silmät punaisena suolavedestä. Mutta naurua oli riittänyt, eli hauskanpito oli ehdottomasti kaiken edellä mainitun arvoista!
Rannalta palattuamme lähdin puolen tunnin kaunistautumisen jälkeen Kimmon, Calebin ja hänen äitinsä (eli Michaelin vaimon) kanssa läheiseen ostoskeskukseen. Mukaan reissulta tarttui muutama uusi tuliainen. Iltapäivä ja ilta jatkui Michaelilla tietokoneen ja television ääressä. Good night my brother from another mother.

Maanantai (16.11.), tiistai ja keskiviikko kului aika perinteisissä merkeissä myöskin. Täällä on iltaisin melko vaikea kehittää tekemistä, koska a) rannalle ei voi lähteä, sillä siellä saattaa tulla raiskatuksi tai murhatuksi (parhaassa tapauksessa molempia) b) kaikki paikat baareja ja huoltoasemia lukuunottamatta ovat kiinni. Niinpä olemme katsoneet paljon leffoja (näin muun muassa ensimmäistä kertaa Twilightin – enkä itkenyt lopussa vaikka Caleb sellaista yrittääkin väittää :D), jutustellut kavereiden kanssa netissä ja pyörinyt sohvalla iltamyöhään. Yöunet eivät ole olleet viime päivinä kovin ruhtinaallisia, sillä olen mennyt kahdentoista ja kolmen välillä nukkumaan ja aamuisin herännyt puoli kuuden ja seitsemän välillä sisäisen kellon herättämänä. Sen siitä saa kun haluaa ottaa kaiken ilon irti reissusta. Väsymyksen.

Torstai poikkesi sen verran edellisistä päivistä, että katsoimme leffan kotisohvien sijaan elokuvateatterin tuoleilta :D Lähdimme siis välittömästi työpäivän päätyttyä Calebin ja Kimmon kanssa Curranbineen katsomaan (The Twilight Saga) New Moonin. Hyvät näyttelijät, huolellisesti tehdyt fiktiiviset olennot ja mielenkiintoinen tarina teki leffasta katsottavan (enempää en uskalla kehua tai muuten minut leimataan Twilight -friikiksi) O_o

Perjantaina viikon viimeisen työpäivän jälkeen pyörähdimme ensin poikain kanssa kaupassa, sen jälkeen kävin Michaelilla ruokapöydän ääressä nukkumassa (hih) ja lähdin Somerlyyn puoleksi tunniksi nauttimaan auringosta. Suihkun jälkeen pojat tulivat hakemaan minut ja kävimme noutamassa läheisestä drive through viinakaupasta (kyllä, noita riittää täälläpäin) laatikollisen australialaista olutta. Suunnitelmat lautapelien pelaamisesta kumoutui riittävän pelaajamäärän puutteessa, joten päätimme katsoa Cars –animaatioelokuvan (itse tosin keskityin Pasin kanssa dataamiseen elokuvan ajan). Kimmon lähdettyä huoneeseensa jäimme Calebin kanssa juttelemaan syntyjä syviä. Yöllä kahden aikaan ajankuluun havahduttuamme palasin Somerlyyn keräämään voimia tulevaa päivää varten.

Lauantaina olimme lupautuneet Kimmon kanssa lähteä väsyneestä ja epäsosiaalisesta mielentilasta huolimatta lähiseurakunnan aktiivisten seurakuntanuorten kokoukseen. Kokouksessa nuoret (iältään +18) jakautuivat kolmeen ryhmään, joissa jokaiselle ryhmälle annettiin erityistehtävä kuten rippileirien tai tapahtumien suunnittelu. Jäimme Kimmon kanssa ryhmään, joka suunnitteli rippileirin teemaa ja ohjelmaa. Saimme uusia ideoita Suomeen tuotavaksi, seuraava tehtävä on vain muistaa ne :E

Pari tuntia kikkailtuamme ripariohjelman parissa lähdimme porukan mukana baariin terassille istuskelemaan O_o Kirkosta suoraan baariin oluelle siis. Että näin. :D Kellon tikitettyä eteenpäin oli aika lähteä suuntaamaan KFC:n kautta Nickelbackin keikalle! Kiireinen aikataulu pakotti minut vaihtamaan autossa vaatteet (tätä tuleekin aivan liian harvoin harrastettua!). Se kannatti, sillä ehdimme juuri sopivasti lämppäribändin aloitukseen :]

Kokonaisuudessaan hienon kaksituntisen Nickelbackin keikan jälkeen olimme saaneet taas jotain uutta fiilistelemistä. Parasta oli ehkä bändin tyyli tulla lavalle. Tiedätte, kun isoilla keikoilla lämppäribändin jälkeen tarvitaan aikaa pääesiintyjän tavaroiden roudaamiseen. Levyltä tullut rokki tahditti roudareiden askelia ja halli oli melko kirkkaasti valaistu. Ihmiset höpöttivät pääesiintyjää odotellessaan. Jossain vaiheessa lava oltiin saatu kuntoon, todennäköisesti kenenkään huomaamatta. Yhtäkkiä aivan puun takaa halli pimeni ja lavalla räjähtäneet ilotulitukset saivat nuoremmankin paikalla olijan sydänpysähdyksen partaalle. Paukkuja riitti muutenkin keikan aikana, ja saimme kokea sekä visuaalisesti että musiikillisesti miellyttävän elämyksen. Bändi vetää kyllä yhtä hyvin lavalla kuin levylläkin. Ja rumpali oli aivan hullu; tätä hulluutta saimme todistaa muutaman minuutin tiukalla rumpusoololla. Rock rock!

Kymmeneltä keikan päädyttyä kävelimme reippaasti viereiselle juna-asemalle. Noin parikymmentä minuuttia odotettuamme juna saapui vihdoin. Perthissä hyppäsimme pois junasta ja odottelimme 25 minuuttia seuraavan junan lähtemistä. Puolen tunnin junamatkan ja noin vartin kävelymatkan jälkeen olimme lopultakin Michaelilla. Olimme siis kuluttaneet reilun puolitoista tuntia reissaamiseen, vaikka välimatka keikkapaikan ja Michaelin kodin välillä on suhteellisesti ajateltuna naurettavan pieni. Kolmeen asti televisiota katsottuani ja Calebin kanssa juoruttuani oli korkea aika lähteä kämpälle ja laittaa pää tyynyyn. Facebook status päivitetty: “Krista wears a big jumper, has a cold beer in her hands and sits on a couch in Australia! Damn I'm good!”

Muutaman tunnin yöunien jälkeen oli taas aika paahtaa seuraaviin elämyksiin! Sunnuntaiaamuna (muiden suunnattua askeleensa kirkkoon) lähdin Calebin kanssa katsomaan V8-ajoja. Täytyy kyllä sanoa, että lähtö oli parasta säätämistä ikinä. Ensiksi en meinannut löytää kenkiäni (juoksin Michaelin taloa ympäri vaikka kengät olivat koko ajan olleet siellä missä minäkin eli autossa valmiina lähtöön) ja sen jälkeen pankkiautomaatille suunnattuamme en löytänyt rahapussiani, joten palasimme Michaelille sitä etsimään (autosta noustuani tajusin, että olin istunut rahapussini päällä). Lopultakin kahisevat nostettuamme ja auton tankattuamme suuntasimme noin 20 minuutin ajomatkan päähän tapahtumapaikalle. Paikka suorastaan kuhisi kantaaottaviin paitoihin (itsehän myös ostin Holden t-paidan) pukeutuneita ausseja. V8-ajot ovat Australian F1-kilpailut; todella suosittuja ja intohimoisesti kannustettuja. En yhtään ihmettele, sillä kyseinen elämys oli kyllä aika mieletön. Yleisöä ei villinnyt ainoastaan V8:t vaan myös ajoradan keskellä sekopäisiä hyppyjä esittelevät moottoripyöräilijät, radalla kaahanneet ja kumia polttaneet autot ja pyörät, taivaalla taituroivat suihkukoneet (niin siis jtn sellaisia nopeita lentokoneita) ym. Ainoa miinuspuoli reilut kolme tuntia kestäneissä ajoissa oli Ford-tallin kaksoisvoitto. Damn u Holden.Kahdelta ajojen päätyttyä hyppäsimme autoon ja palasimme Michaelille. Iltapäivällä Michaelin tyttären (Shannonin) tuleva avopuoliso Tim pyysi meitä (Calebia, Kimmoa ja minua) valmistuvalle rakennukselleen auttamaan tiilien kantamisessa (samainen rakennus, jossa olimme kuukausi sitten perustuksia juhlimassa). Rakennukselle päästyämme ja talon utopistisuuden ymmärrettyämme taisimme Kimmon kanssa molemmat tajuta, että tyypit tulee elämään täällä meidän unelmaamme todeksi. Talossa on erilliset huoneet niin Timin rummuille, painoille (ts. punttisali), kotiteatterille kuin biljardipöydällekin. Ulos valtavalle terassille tulee baaritiski ja autotallin viereen paikka kalastusveneelle. Upealle merenrannalle on etäisyyttä noin 500 metriä. No huh huh! Polkaisin itseäni jalkapöytään, jotta tajuaisin tällaisen talon olevan oikeasti totta. Ja nauroin kippurassa. Koska en osannut mitään muutakaan.

Muutaman tunnin tiilejä raahattuamme ja olutta siemailtuamme kurvasimme autolla 500 metrin päähän olevalle merenrannalle ja istuskelimme hetken aikaa tien vieressä (parrulla) näköaloja ihastelemassa. Voi veljet. Teinivuosia kunnioittaen kaahasimme musiikin pauhatessa takaisin Michaelille suoraan valmiiseen ruokapöytään. Syötyämme vietimme iltaa elokuvan ja toistemme parissa. Mainittakoon tähän lopuksi, että tämä taisi olla tähänastisen reissun paras päivä. Sweeeet!

Käynnistin viikon parhaalla mahdollisella tavalla eli suuntaamalla ”hienon elementin” äärelle (ne hävetköön, jotka eivät tässä vaiheessa tiedä mistä puhun). Maanantain (23.11.) työpäivän jälkeen lähdin siis kävelemään Quinnsiin uimarannalle noin 27 lämpötila-asteen syleilemänä. Matkalla totesin sandaalieni alkavan ikävästi kaivertaa reikiä jalkoihini. Päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti kengät jalassa, ja takaisin tullessa palata paljain jaloin. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä huonoja, nimittäin tunnin kestäneen rannalla loikoilun jälkeen lähdin kävelemään karheaa asfalttia pitkin kämpälleni ja sain jalkapohjiini (sandaaleista tulleiden rakkojen rinnalle) isot vesikellot. Jei. Reissun aiheuttamat kipupisteet jalkapohjissa vaikeuttivat kävelemistä vielä parina seuraavanakin päivänä. Suihkusta tultuani hengailin illalla Michaelilla siihen asti kunnes Caleb lähti hakemaan talon isäntää kahdentoista jälkeen lentokentältä.

Tiistaina kävin vuorostaan Calebin kanssa rannalla uiskentelemassa. En ole koskaan uinut niin upeissa olosuhteissa kuin tänä päivänä! Aavat näköalat, yli 30 asteen lämpötila, tyyni meri, kristallin kirkas vesi ja meriruohoa vain pieninä yksittäisinä tuppoina uiskentelemassa. Aivan mieletöntä! Yksi elämäni niistä hetkistä, jolloin sekä mieli että keho saivat rauhassa levätä – tai kellua pikemminkin.

Auringon laskiessa ilma viileni sen verran, että vedestä nousemisen yhteydessä iho alkoi mennä kananlihalle. Niinpä palasin Calebin kyydissä kämpälleni ja sujahdin lämpimään suihkuun. Michaelille lähtöön valmistautuessani sain viestin Kimmolta, jossa hän kertoi Hulkomanian olevan tänään Perthissä. Viestin luettuani tuli Caleb ovelleni koputtelemaan ja kertoi hakevansa minut 10 minuutin kuluttua. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen kuulin Calebin ja Adamin kurvaavan Somerlyn pihaan. Suuntasimme ensin Michaelille, josta poimimme Kimmon, Michaelin ja Michaelin tyttären (Shannonin) iloiseen joukkoomme. Seuraavaksi haimme Michaelin tyttären avopuolison (Timin) ja tämän veljen pakuumme. Matka Hulkomaniaan ei edennyt aivan ongelmitta (mm. pakumme ylikuumeni ja onnistuimme saamaan kiehuvaa vettä sisätiloihin), mutta lopulta pääsimme istumapaikoillemme noin 15 minuuttia myöhässä.

Hulkomania oli kyllä hiljaiseksi vetävä kokemus. Puolialastomia ihmisiä, paljon hikeä ja keinoverta, naurettavaa showpainipelleilyä, lapsellista asennevammailua.. No okei, ehkei se nyt ihan niin paha ollut :D Mutta toista kertaa en kyllä vaivaudu maksamaan vastaavanlaisesta showsta. Aika ajoin nautin olostani, mutta pääosan ajasta en vain osannut suhtautua näkemääni oikealla asenteella. Hulk Hogan oli kurttuinen ja punertava viiksivallu, kaukana ihanteellisen maskuliinisesta miehestä. Niin Kimmo. Hulk ei ole seksikäs.

Tämän 3 tuntia kestäneen hämmentävän reissun jälkeen palasimme McDonald’sin drive throughn läpi Michaelille syömään myöhäisen päivällisemme ja suuntasimme lopulta yhden aikaan unten maille.

Love u!