She came home for Christmas.

Tämä blogini viimeinen päivitys tulee myöhemmin kuin kuvittelin – olen nimittäin Suomeen palattuani käyttänyt kaiken aikani asettumiseen, opiskeluun ja ystäviin. Näin loppuviikosta kiire on hellittänyt ja sitä myötä minulla on aikaa istahtaa alas muistelemaan viimeisiä Australiassa vietettyjä päiviä ja niihin sisältyviä sielunmaisemia. Tässä vaiheessa haluan sanoa valtavan kiitoksen mielenkiinnosta ja kaikesta tuesta jonka kotisuomesta asti minulle lähetitte. Toivottavasti vielä jonain päivänä saan aihetta jatkaa samaisen blogin kirjoittamista ja vielä pidemmän kaavan mukaan!

Viimeisenä kaukaisella mantereella vietettynä sunnuntaina (7.12.) oli aika viettää myös viimeistä jumalanpalvelusta. Ajatus sai kyyneleet virtaamaan. Tiedän tulevani jonain päivänä vielä takaisin, mutta samaan aikaan on pakko myöntää etteivät asiat tule ikinä olemaan samalla tavalla kuin nyt. Nämä päivät ovat olleet ainutlaatuisia, näitä päiviä ei voi enää koskaan elää samalla tavalla uudelleen.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin ensin pikaisesti Michaelille nauttimaan grillin antimista ja sen jälkeen Michaelin ja Calebin sekä Shannonin ja Timin kanssa heidän valmistusvaiheessa olevalle rakennukselleen fyysisen työn pariin. Hetken aikaa rakennuksella rehkittyämme menin uimaan läheiselle rannalle miesten kanssa, Shannon päätti jäädä rannalle istuskelemaan. Muistan miesten kommentin: ”on liian tuulinen ilma, aallot ovat liian tiheitä ja pieniä boogie boardien käyttöön”. Too small u say? Uimassa ollessamme aallot suurenivat tasaisen tappavaan tahtiin, ja lopulta meidän oli pakko jättää boogie boardit Shannonin hoiviin – kukaan meistä ei nimittäin vaikuttanut halukkaalta katkaisemaan selkänsä. Loppuvaiheessa minulla ei ollut mitään kontrollia valtavan aallon iskeytyessä. Yrittäessäni ponnistaa aallon yli, se heitti minut väkivaltaisesti ja välinpitämättömästi matalaan rantaveteen. Yrittäessäni sukeltaa aallon läpi (mikä on suuren aallon kohdalle osuessa järkevämpi vaihtoehto), löysin taas itseni rannalta. Ikinä en tiennyt mihin päädyn ja milloin. Hehe. Pariin otteeseen meinasi bikinien alaosa lähteä omille teilleen (sain kopin, jei) ja kerran aallon sisällä pyöriessäni onnistui yläosa aukeamaan. Mutta kukaan ei huomannut mitään ja sehän oli pääasia (sen lisäksi että pysyin hengissä). Mitä tästä opimme? Isoihin aaltoihin hakeutuessasi osta a) kokouimapuku tai b) muutaman numeron liian pienet bikinit.

Hetken aikaa rannalla sydämentykytystä tasattuani halusi osa porukasta jo jatkaa matkaa kotiinpäin. Päätimme Calebin ja Timin kanssa käydä kuitenkin vielä katsastamassa rannasta noin 50 metrin päässä olevan riutan. Uimme vastavirtaan niin paljon kuin vain saimme potkureistamme irti, mutta emme koskaan päässeet riutalle asti. Ottaessamme yhden vedon eteenpäin ajauduimme 1,5 taaksepäin. Lopulta voimien alkaessa loppua palasimme hyytelöjalkojen voimin rannalle toipumaan uuvuttavasta ja turhasta ekskursiosta.

Somerlyn suihkun kautta suuntasin askeleeni Michaelille nauttimaan päivällisestä. Saimme Kimmon kanssa maistaa grillituotteiden yhteydessä kengurun lihaa, jonka maku toi omaan mieleeni teeren lihan maun (mikäli se nyt kellekään mitään sanoo). Kiteytetysti sanottuna oikein maittavaa siis!

Uusi viikko pyörähti maanantaina käyntiin ensin mukavan leppoisalla työpäivällä ja sen jälkeen auringonotolla Somerlyn takapihalla. Reilun tunnin aurinkoenergiaa haalittuani lähdin ostamaan itselleni muutamia uusia Billabongin vaatteita läheisestä ostoskeskuksesta. Illalla katsoimme Michaelilla leffamaratonimme viimeisen osan, Jurassic Park 3:n Kimmon ja Calebin kanssa.

Tiistaina vietimme hieman erilaisen päivän töissä, kävimme nimittäin tyttöjen kanssa Adventure World -nimisessä vesi- ja huvipuistossa. En muistakaan olleeni vesiliukumäissä lapsuusvuosieni jälkeen. Mukavan reissumme jälkeen olin neljän aikaan takaisin Somerlyssä, kävin suihkussa ja lähdin Michaelille tietokoneen ja tv:n äärelle. Vaikka olin poikkeuksellisesti jo puoli kahdentoista aikaan sängyssäni valmiina nukkumaanmenoon, ei uni halunnut olla ystäväni. Niinpä kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta yöllistä maisemaa siihen asti kunnes silmäluomeni painuivat muutaman tunnin valvomisen jälkeen kiinni.
Keskiviikkoaamuna heräsin tahtomattani kuudelta - parin päivän päässä oleva lähtö alkaa selvästi vaikuttaa unensaantiini. Tekemisenpuutteessa imuroin huoneeni ja yläkerran, pesin vessan ja pakkailin tavaroita. Tällä hetkellä ruumaan menevä laukkuni painaa noin 19 kiloa, eli hyvältä näyttää! Illalla pelasimme ensimmäistä kertaa Kimmon, Calebin ja Shannonin kanssa Pictionarya, heh. Oman mausteensa pelaamiseen tuo tietenkin se, että eihän me nyt kaikkia englannin kielisiä sanoja Kimmon kanssa tiedetä :D Välillä emme tienneet mitä arvattava sana edes tarkoitti, välillä tiesimme sanan suomeksi mutta emme englanniksi. Lievä etulyöntiasema ausseilla siis – ehkä :D Mutta meidän hauskanpitoa tuollaiset pikkuasiat eivät tietenkään haittaa!

Torstain lounastamassa vietetyn viimeisen varsinaisen työpäivän jälkeen kävin Joondalupin ostoskeskuksessa hakemassa pienempää ja suurempaa kiitoslahjaa erityisesti Michaelin perheenjäsenille. Mukaani tarttuikin leffaa, koriste-esinettä, läjä kiitoskortteja ja iso boogie board. Reissulta tultuani kirjoittelin kortteja ja paketoin lahjoja, illaksi menin Michaelille pelaamaan Pictionarya uudella kokoonpanolla. Pelituokion jälkeen katsoin vanhojen aikojen kunniaksi Twilightin ja lopulta ennen kämpälle lähtöäni hyvästelin Michaelin tyttären Shannonin ja hänen miehensä Timin. Viimeinen ilta Michaelilla vietetty, viimeinen yhteinen perhepäivällinen nautittu. Viimeinen.

Lopultakin upean matkamme oudoksutuin päivä koitti. Heräsin perjantaiaamuna yhdeksältä töihin päätehtävänäni suursiivota Somerlyn alakerta koulun joululoman alkamisen vuoksi. Kimmo ja Michaelkin tulivat jossain vaiheessa paikanpäälle, joten sain Kimmosta avukseni potentiaalisenikkunanpesuapupojan. Pitkä ja Pätkä pesemässä ikkunoita. Kahdentoista jälkeen lähdimme työporukalla lounastamaan samaan ravintolaan, jossa olimme eilen tyttöjen kanssa syömässä. Jouduin taas hyvästelemään (ainakin toistaiseksi) suuren osan rakkaita ihmisiä. Sain työtovereiltani tunteita herättävän kortin ja kullatun Australia teemaisen taulun. Ruokailun jälkeen vaihdoin vaatteet ja suuntasin Michaelille viettämään Kimmon ja Calebin kanssa aikaa siihen asti kunnes Michael tuli palaveristaan ja lähti kanssani nauttimaan Intian valtameren aalloista ja lämpimästä merivedestä. Puoli tuntia polskittuamme palasin Somerlyyn kaunistautumaan, pakkaamaan laukkuni lähtövalmiuteen ja hyvästelemään kolme kuukautta parhaalla mahdollisella tavalla palvelleen kotini. Hieman kuuden jälkeen tulivat Kimmo, Michael ja Caleb hakemaan minut mukaansa kasinolle.

Nautin olostani syödessäni fish ’n chipsejä ja katsellessani miesten pelaamista. Illan edetessä hakeuduimme lopulta kaikki samaan pöytään pelaamaan blackjackia ja laitoin uhkarohkeasti jopa 40 dollaria (n. 25e) likoon. 45 dollaria pelistä voitettuani päätin lopettaa pelaamisen, koska ei ole vain pokkaa jatkaa pidemmälle :D.

Puoli kymmeneltä lähdimme ajamaan kohti lentokenttää. Ajatukseni törmäilivät kaaosmaisesti toisiinsa, eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Mihin tässä vielä päädytään, milloin pääsen takaisin. Lentokentälle selvittyämme ja tavaroista eroon päästyämme menimme pienehköön baariin skoolaamaan kuluneen kolmen kuukauden kunniaksi ja täyttämään harjoittelupapereitamme baileys -lasien ääressä. Michaelin kanssa käydyn lyhyen reflektion ja mieltä kohentavan palautteen jälkeen kävelimme sille legendaariselle rajalle, jota omaiset eivät saa enää ylittää. Tässä se nyt sitten oli. Tämä se oli. Viimeiset kiperimmät hyvästelyt ennen lähtöä. Kuten ennalta saattaa arvata, taaskaan en kyyneleiltä säästynyt. Ihme pilli-itku.

Hyvästelyjen jälkeen kävelimme kiirehtien toisen check in:in ja turvatarkastusten jälkeen jonottamaan lentokoneeseen pääsyä. Koneeseen istahdettua oli hämmentynyt olo. Jalat tuntuivat kuljettaneen kroppaa eteenpäin koko tämän päivän, mutta järki ja sydän oli jossain kaukana perässä. 7 tunnin lentomatkalla Perthistä Hong Kongiin yritin leffaa katselemalla, musiikkia kuuntelemalla ja nukkumalla saada aikaa kulumaan. Nukkuminen oli enemmänkin säälittävä yritys syvällisen ja levollisen unitilan sijaan, joten lauantaiaamuna Hong Kongiin laskeuduttuamme oli olo kuin tappiin asti juoksupyörässä juosseella marsupilamilla. Kuuden tunnin kentällä kököttäminen ei tietenkään parantanut tilannetta, vaikka sainkin tuolille kallistettuani ja napit korviin laitettuani hetkeksi unenpäästä kiinni. Konetta odotellessamme kävimme myös Burger Kingissä syömässä ja vedet silmissä vitsailemassa. Miten niin väsyneitä ihmisiä ja levottomia ajatuksia. Tummien perhosten koti between ur legs.

Jälleen kerran piti nousta lentokoneeseen, tällä kertaa vielä pidemmäksi aikaa. 13 tunnin lento Lontooseen tuntui sujuneen kuitenkin yllättävän kivuttomasti. Saimme nauttia ekstratilasta, sillä vieressämme oli kaksi tyhjää jalkojen leputtamisen ja nukkumisasennon vaihtamisen mahdollistavaa istumapaikkaa. Katsoin kolme leffaa ja käytin suuren osan ajasta niin syömiseen kuin musiikin kuuntelemiseenkin. Sama meno jatkuu siis niin Ausseissa, Suomessa kuin lentokoneessakin -.-

Heathrowin lentokentälle laskeuduttuamme menimme (siis Kimmon kanssa) erääseen hyvin tunnelmalliseen kahvilaan istumaan ja pohtimaan loppuillan ja huomisen päivän kulkua. Kello oli noin yhdeksän, istuimme pienen puisen pöydän ääressä himmeässä valaistuksessa lämmittävän kahvin ja laten äärellä. Taustalla soi Jamie Cullumin What a difference a day made. Sain kyllä aivan mielettömästi kiksejä kyseisestä hetkestä, se oli varmasti sitä mitä juuri Lontoo on omiaan tarjoamaan.

Alkuperäisen suunnitelmamme yöpyä lentokentällä päätimme olla toteuttamatta jäätymisen, liiallisen epämukavuuden ja varkauden kohteeksi joutumisen pelossa. Löysimme infopisteen kautta kohtuullisen hintaisen ja sopivalla etäisyydellä olevan hotellin, jonne lähdimme välittömästi taksin kyyditseminä. Lämmöstä ja puhtaudesta onnellisina kävimme yhdeltätoista nukkumaan – itse tosin jouduin odottamaan kolmeen asti unen tulemista. Aikaero sekoitti kroppaani sen verran, että en myöskään saanut nukuttua kuin sen kolme tuntia eli heräsin taas kuudelta tekemään sudokua ja kuuntelemaan Australiassa löytämieni bändien tuotantoa.

Sunnuntai lähti siis itselläni käyntiin jo aikaisin aamuyöstä. Kimmon herättyä kahdeksalta valmistauduimme matkan viimeisen osan suorittamiseen: Lontoon lentokentälle palaamiseen, koneen nousemisen odottamiseen ja lentomatkaan takaisin kotiin. Lentokentälle mennessämme meillä oli yhdeksän tuntia aikaa kierrellä kauppoja, syödä niin lämmintä ruokaa kuin donitsiakin ja kuluttaa aikaa muilla haluamillamme tavoilla. Aika kului nopeasti hyvässä seurassa ja hyvässä olossa. Lopulta oli aika astua Finnairin koneeseen ja totutella joka puolella kuultavaan suomen kieleen. Mitä, osaako joku muukin muka suomea? O_o

Helsinkiin laskeuduttuamme ja matkalaukkumme haettuamme näimme ovesta sisään astuessamme ihmiset, joita olimme pitkään ikävöineet. Voi sitä outouden ja uskomattomuuden tunnetta. Ja helpotusta. Olemme kotona. Selvittiin. Ja mikä parasta, takana unohtumaton reissu. Tätä matkaa muistellaan vielä kauan, tämä matka tulee muuttamaan ihmistä. Kiitos kaukainen manner, sen ihmiset ja korvaamaton matkatoverini Kimmo. *speechless*

What? December?

Joulukuu ei ole joulukuu ilman lunta, vai mitä toverit? Tuntuu hyvin fiktiiviseltä ajatukselta, että kotona jossain päin muailmaa on tällä hetkellä huurteinen maa ja kirpeä pakkanen. Australiassa siirrymme joulukuun myötä kesäkauden paahtavaan kuumuuteen ja kuivuuteen. En ole kylläkään saanut vielä kokea miltä iholla tuntuu, kun elohopea hikoillen punnertaa itsensä yli 40 asteeseen. Ehkä vielä joskus.

Keskiviikon (25.11.) ja torstain vapaa-ajan vietin pääosin Michaelilla aussitoverieni seurasta nauttien. Torstain työpäivän päätyttyä lähdin tosin työtoverini Claudetten kyydissä Joondalupin ostoskeskukseen metsästämään tuliaisia. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen raahauduin väsynein jaloin viereiselle juna-asemalle, hyppäsin junaan ja kävelin pääteasemalta Somerlyyn. Kämpälle päästyäni purkasin muovipusseihin pakatut ostokseni ja tunsin pientä helpotusta. Enää pari pienehköä hankintaa, ja kokemani velvollisuudentunne tuliaisten suhteen on täytetty.

Perjantaina sain taas yhden rastin to do -listaani, kävin nimittäin illalla Calebin kanssa parin tunnin huviajelulla. Erityisen kyseisestä retkestä teki se, että istuin itse ratin takana reilun tunnin. Vasemmanpuoleinen liikenne, oikeanpuoleinen ratti ja alla huriseva automaattivaihteinen katumaasturi toivat piiiikkuisen haastetta ajamiseen. Hetken sai kaikkeen totutella (myös pieniin yksityiskohtiin kuten siihen, että vilkkuvipu on ratin oikealla puolella) ennen kuin homma alkoi luistaa eli auto liikkua tasaisesti ja soveliaasti Australian katuja ja maanteitä pitkin. Olisin voinut ajaa koko yön, niin paljon huomasin autolla ajamista kaipaavani.

Lauantaina oli täydellinen ilma Rottnest Islandilla vierailemiselle. Yön 4,5 tunnin unien voimin punnersin aamulla ylös sängystä ja hoipertelin preparaation kautta Michaelille. Seitsemältä Caleb lähti heittämään Kimmoa ja minua 15 minuutin ajomatkan päähän Hillarysin satamaan. Lipunmyyntitiskillä maksoimme päivälipun ja polkupyörävuokran, noin 60 euroa. *laittaa volvon myyntiin*

Lauttaan kivuttuamme ja riittävän pitkään aaltojen tahdissa huojuttuamme rantauduimme kauniiseen retkikohteeseemme. Subwayn (huom. piilomainonta) tarjoaman aamupalan voimauttavina polkaisimme pyörämme vauhtiin ja lähdimme kiertämään saarta. Mitä kaikkea saimmekaan rahamme edestä näkeä ja kokea! Aivan käsittämättömän upeat merimaisemat uskomattomine luksusveneineen, vitivalkoisine hiekkarantoineen ja suurine koralliriuttoineen hivelivät sisärei.. näköaistia (sori, oli pakko). Saimme nähdä sinisempää vettä kuin ikinä aikaisemmin eläessämme, Australialaista kasvillisuutta kaikessa ainutlaatuisuudessaan, kesyjä pussieläimiä ja lintuparvien valloittamia suolaisia järviä. Woot. Ei tällaista paikkaa vaan ole olemassa!
Iltapäivällä peppumme eivät halunneet enää istua polkupyörän satulaan, joten päätimme pienimuotoisen lounas- ja kahvittelutaukomme jälkeen istuttaa perseemme tasaiselle penkille odottamaan lautan lähtemistä takaisin mantereelle. Puoli viideltä olimme valmiita nostamaan hanurimme ja ankkurimme, ja palata 45 minuutin matkan päähän Hillarysiin. Satamaan päästyämme Caleb lähti heittämään meitä tahoillemme – itse suuntasin arvatenkin kämppäni suihkun kautta Michaelille jatkamaan illanviettoa poikain kanssa.

Sunnuntain virkistävän aamujumalanpalveluksen jälkeen lähdin Michaelin tyttären tulevan avopuolison Timin kyydissä heidän talon rakennuksen edistymistä katsomaan. Matkustus sujui lentäen, Timillä oli nimittäin lainassa hänen kaverinsa V8 Commodore. Hihi. Oi tätä vauhdin hurmaa! Meidän lisäksi rakennukselle tulivat (perästä, hehe) Michaelin tytär (Timin tuleva avopuoliso), Timin vanhemmat, työtoverini ja hänen miehensä. Söimme fish and chipsejä ja fiilistelimme valmistuvaa unelmataloa. Muutaman tunnin kuluttua oli aika laittaa ykkönen silmään ja kopata kärpäsiä hampailla eli kaasuttaa tuuli hiuksissa V8:lla Michaelille jatkamaan illanviettoa pimeyden laskeutuessa.Maanantaina (30.11.) oli taas mukava suunnata vaihteeksi töihin. Kuten rakkaat lukijani olette huomanneet, en ole halunnut blogissani kirjoittaa harjoittelupäivieni sisällöstä sen kummemmin erityisesti vaitiolovelvollisuussyistä. Se, mitä kuitenkin harjoittelustani haluan mainita on, että päivä päivältä olen huomannut nauttivani enemmän tekemästäni työstä. Nyt kun olen löytänyt paikkani ja tehtäväni, on ikävä jättää kaikki rakentamani taakse ja lähteä. Mutta näin se aina tuntuu menevän. Juuri kun ehtii asettua, on aika jatkaa matkaa.

Iltapäivällä kävin Calebin kanssa Quinnsissa selättämässä aaltoja. Veikkaan tänään olleen korkeimmat aallot tähän mennessä, nimittäin taistelustani huolimatta jouduin muutaman kerran oikein kunnolla aaltojen pieksemäksi. Edes nauru ei kuitenkaan loppunut yrittäessäni hiukset kasvoihin liimautuneena kompuroida pystyyn polvenkorkuisesta vedestä ja saada happea loppuneen tilalle. Hehe. Ihan hyvä, että ei tule mentyä yksin uimaan. Just in case Justin Case.

Illalla vietimme mukavaa aikaa Cluedon (lautapelin) äärellä yhdessä Kimmon, Calebin, Michaelin vaimon ja tyttären kanssa. Olen matkan aikana tullut taas muistaneeksi perheen tärkeyden ja toivonkin, että osaan jatkossa antaa enemmän aikaa ja arvoa rakkaalle perheelleni. Tunne yhteenkuuluvuudesta on parasta maanpäällä!

Tiistain vietimme Michaelilla rauhallisissa merkeissä. Tai no. Rauhallisuus ei ehkä ole optimaalisin sana kuvaamaan yhteiseloamme. Esimerkiksi ruokapöydän tapahtumat kun tuntuvat aina lähtevän keulimaan, samoin komiikka pöydän ulkopuolella. Leffan katsomisen ja shakin pelaamisen rauhoittamana oli kuitenkin hyvä suunnata yhden aikaan sänkyyn.

Keskiviikon työpäivän päätyttyä sävytin elämäni ensimmäistä kertaa itse tukkani! Helpompaa kuin kuvittelin, ehkä jatkossa yritän olla vaivaamatta muita ja hoitaa homman itse kotiin. Alkuillasta päivittelin blogin ja lisäisin kuvia naamakirjaan, myöhemmin kävimme työtoverimme luona pitämässä pienimuotoista kisastudiota. Kannatti pitää, nimittäin nyrkkeilyottelun ensimmäisessä erässä yllättänyt vastustajan tyrmäys oli voittajan tie australialaiselle Greenille. Jei!

.. Hyvää kannattaa odottaa! Torstain työpäivän päätyttyä pakkailin tavaroita ennen Michaelille suuntaamista: kamera, aurinkorasva, boogie board ja bikinit. Hyvä. Tärkeimmät on mukana!

Pienen säätämisen jälkeen hyppäsimme puoli neljältä Kimmon ja Calebin kanssa autoon, ja käänsimme renkaat kohti maailmankuulua surffausrantaa Margaret Riveriä, Busselton Jettyä, suklaatehdasta ja monia muita näkemisen arvoisia kohteita! Reilun kolmen tunnin leppoisalla ajomatkalla näimme runsain määrin pelloilla märehtivää karjaa sekä Australialle tyypillisiä puita ja silmänkantamattomia peltoaukeita. Oma henkilökohtainen suosikkini oli se hetki, kun näin aavalla pellolla lauman villejä kenguruita pomppimassa keltaista taivasta vasten. Kyseinen näky teki minuun niin suuren vaikutuksen, että löydän kuvan helposti verkkokalvoltani aina halutessani. Kaunista!

Dunsboroughissa sijaitsevalle motellille päästyämme valloitimme (eli valitsimme) sänkymme ja suuntasimme lähiravintolaan syömään. Kokemukseni siitä, että Australiassa ei saa hyvää kanacaesarsalaattia on kumottu – söin nimittäin valtavan maukkaan sellaisen! Kimmo maistoi lobsteria (itsekin hieman siitä sivusta, hih) ja Caleb tilasi 300 gramman pihvin ja reilun korillisen ranskalaisia (, joita sitten yritettiin kaikki väkipakoin syödä :D). Huumorin kukka puhkeili pöydän ääressä, ja Kristalla oli taas vaikeuksia niellä ruokansa tukehtumatta. Mietittiin muun muassa mitkä leffojen nimet ovat hyviä ”between ur legs” -fraasin eteen. Esimerkiksi Ice Age between your legs, Paranormal Activity between your legs tai Inglourious Basterds between your legs. Toinen mielenkiintoinen iloa herättävä lausahdus on ”that’s what she said”. Mietipä miten hyviä kommentteja tuon eteen voi ruokapöydässä vahingossa lipsauttaa.

Täysinäisten vatsojen kera suuntasimme miellyttävään huoneeseemme katsomaan Love guru -elokuvaa (ai kauhia) ja jatkamaan muuta säätämistä. Lupaava alku kolmen päivän lomallemme, can’t wait what’s going to happen tomorrow!

Perjantaina ponnahdimme aikaisin aamulla ylös ja menimme aamupalalle Mc Cafe’hen. Bacon and Egg McMuffin, Small Latte & Ice Cream. Mmmm. Seuraavaksi suuntasimme motellimme kautta valokuvaamaan läheistä rantaa (Yanchep Lagoonia), korjaustöiden alla olevaa Busselton Jettyä, kurvasimme porvariasuinalueen ja matkan varrella olevien luontonähtävyyksien kautta Cape Naturalisten ”luontopolulle”. Cape Naturalistella saimme ihastella hyvin erityistä luontoa ja hulppeita merimaisemia. Valaita emme ikävä kyllä nähneet, olivat kuulemma poikenneet aiemmin aamulla rannan tuntumassa. Petturit.
Hikisen vajaan parituntisen kävelyn ja ympärillä pyörivien kärpästen huitomisen jälkeen haimme pikaisesti Subwaystä purtavaa ennen kahden muun rannan katsastamista ja valokuvaamista. Sitä kuvittelee nähneensä kauneimman paikan maailmassa, mutta aina vaan eteen tulee toistaan upeampia näköaloja. Mitäh.

Rikoin muuten toisen objektiivini. Kyllä, näin kävi. Kävelin asfaltilla 17-40mm linssi huonosti sijoitettuna taskussani ja liikkuessani onnistuin tiputtamaan sen. Pari pientä lohkeamaa teki linssistä toimintakyvyttömän. Onneksi on matkatavaravakuutus kunnossa. Fiu!

Iltapäivällä kävin Calebin kanssa uimassa aikaisemmin tutuksi tulleella Yachep Lagoonilla. Vesi oli matalaa ja lämmintä, toisin sanoen olosuhteet olivat otolliset vedessä lillumiseen. Etsiessämme simpukoita merenpohjasta nappasin muutamaan otteeseen vahingossa meritähden käteeni ja säikähdin. Tää on taas näitä asioita mitä ei vaan Suomessa tapahdu. Illalla ennen motellille palaamista kävimme syömässä KFC:n ateriat rannan tuntumassa olevalla parkkipaikalla. This is how it feels to be alive mate. Menimme kohtuullisen ajoissa nukkumaan, sillä aamulla oli tiedossa aikainen herätys!

Lauantaina herättyäni hieman seitsemän jälkeen ehdin makailla hetken aikaa sängyssä ennen purtavanhakureissua. Saatuamme tilauksemme Mc Cafen Drive Throusta palasimme motellille pakkaamaan tavarat ja luovuttamaan huoneemme. Puoli kymmenen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Smiths Beachia, rantaa, jossa pääsisimme Calebin kanssa kokeilemaan tunnin verran surffaamista! How exciting is that! Caleb oli toki surffanut aikaisemminkin, mutta minulle kerta oli oletettavasti ensimmäinen. Olimme varanneet yksityisopetuksen, joten oppiminenkin oli helpompaa saadessamme yksilöllistä ohjausta. Hetken aikaa rannalla kuivaharjoiteltuamme oli aika nostaa laudat veteen ja siirtää teoria käytäntöön. Turhaan olin kyllä etukäteen pelännyt kuolemaa ja kaikkea muuta vastaavaa sillä aalloilla ratsastaminen oli yllättävän helppoa! Oli kyllä mieletön tunne kun tunsi matkaavansa täydellisessä harmoniassa aaltojen kanssa! I want to do it again and again and again..Märkäpuvuista eroon päästyämme (puvun riisuminen oli omalla kohdallani aikamoista taistelua) lähdimme ajamaan suolaveden tuoksu ihollamme kohti maailmankuulua Margaret Riveriä. Matkalla poikkesimme paikallisessa suklaatehtaassa hakemassa hieman maistiaisia ja viimeisimpiä tuliaisia. Margaret Riverille selvittyämme näimme upean rannan suurimpine aaltoineen mitä olen koskaan nähnyt ja itsesuojeluvaistottomia surffailijoita remuamassa näissä valtavissa pyörteissä. Parinsadan valokuvan ottamisen jälkeen oli aika siirtyä toffeemyymälän kautta pikaiselle lounaalle ja sieltä edelleen jatkaa matkaa kohti kotia (lue. Clarksonia). Kolmen tunnin ajomatka sujui taas yllättävän nopeasti kuten aika muutenkin Australiassa, ja olimme takaisin Michaelilla ennen kuin tajusimmekaan. KFC:n tarjoaman iltapalan voimin lähdin roudaamaan valtavaa tavaramäärääni Somerlyyn, pakkasin tuliaiset laukkuuni ja suuntasin nukkumaan. Loma – mikä ihana tapa virkistäytyä!

Pinch me!

Matka jatkuu taas. Alle kahden viikon kuluttua kompuroin kotiovelle kantamusteni kanssa. Edelleen on iso kasa tuliaisia ostamatta, mutta eiköhän tämä tästä. Jos kuitenkin epäonnistun tuomaan sellaisen tuliaisen kuin itse kukin on mielessään muovannut, toivon että materiaakin tärkeämpi tuliainen rakkaimmilleni on se, että tulen kotiin virkistäytyneenä, ilon saattelemana, korvaamattomia kokemuksia ja uusia ystäviä rikkaampana – ja ehjänä, ainakin näillä näkymin.

Torstaista (12.11.) ehdin jo hieman kirjoittaakin edellisessä päivityksessä. Aamun kaatosateesta huolimatta iltapäivällä aurinko mollotti sen verran kivasti taivaankannella, että päädyin Somerlyn takapihalle sitä palvomaan. Mikä onkaan tyydyttävämpää kuin auringonsäteiden ja lämpimän tuulen tunne kasvoilla? Vajaat pari tuntia loikoiltuani hyppäsin suihkun kautta Michaelille ja sieltä edelleen leffaan Kimmon ja Calebin kanssa. Tällä kertaa oli vuorossa maailmanloppua kuvaava 2012 -elokuva, joka upeista kuvistaan huolimatta sai minut pilkkimään eli nukahtelemaan erityisesti elokuvan loppuvaiheessa. Leffasta palattuamme ilta jatkui Michaelilla vielä hetken aikaa ennen nukkumaan menoa.

Perjantain työpäivän jälkeen nautin taas takapihalla auringosta ennen ”määräaikaisen adoptioperheeni” luo matkaamista. Koko perjantai-ilta meni tekemisen miettiessä. Vaikka kuinka yritimme pohtia huutelemalla huoneista toisillemme ja keskustelemalla facebookissa, ei löydetty kaikkia (kolmea) tyydyttävää viihdettä. Niinpä Kimmo jäi huoneeseensa datamaan ja minä käväisin Calebin kanssa huoltoaseman (lue. herkkujenhakureissun) kautta kuluttamaan elokuvakanavien tarjontaa. Yhdentoista aikaan sohvilta herättyämme totesimme, että eiköhän ole aika mennä nukkumaan (Kimmo toki jatkoi dataamista puoli kolmeen huoneessaan :D). Hyvin jänniä nämä perjantait kun tuntuvat aina menevän horrokseen vajoamiseen!

Lauantaina oli taas puuttuvien tuliaisten velvoittamana aika suunnata ostoksille. Lähdimme Kimmon kanssa aamulla Perthiin, josta jatkoin yksikseni matkaa Fremantlen markkinoille. 5 tuntia Fremantlessa kierreltyäni totesin, että ei täältä mitään löydy (äidin tuliaista lukuunottamatta) ja palasin junalla Perthiin. Tässä välissä täytyy muuten kertoa yksi hauska juttu. Fremantlessa oli ison yleisön ympärillä kykyjään esittelevä katutanssijamies. Hän oli pyytänyt kolme vapaaehtoista (kaksi miestä ja yhden naisen) menemään selälleen maahan jonomuodostelmaan, jossa edellisen jalat koskettavat seuraavan päätä. Katutanssija nousi käsilläseisontaan ja käveli näiden kolmen vapaaehtoisen yli niin, että heidän kehonsa jäivät katutanssijan käsien väliin. Got it? Anyways. Huumoria oli tietenkin koko ajan ilmassa ja yleisö joutui naurun pakottamana ilmaiseen vatsalihastreeniin. Naisen lantion kohdalle päästyään katutanssija (, jonka kädet olivat siis lantion sivuilla ja pää naisen lantion yläpuolella) totesi, että ”mmm, deja vu!” :D Ja tämä nainen oli sormuksesta päätellen kihloissa yleisössä olevan miehen kanssa ;D Funny? No ei sitten.

Perthissä muutaman tunnin kierreltyäni oli tuloksena pienehköjä tuliaisia sekä muille että itselleni. Ongelmaksi shoppailureissuilla on aina koitunut se, että löytäisin itselleni vaikka kuinka paljon mukaan otettavaa materiaa, mutta muille en mitään sopivaa. Ennen junalle raahautumista halusin pikaisesti käydä Billabongin liikkeessä etsimässä tuliaista veljelleni. Sopivan paidan löydettyäni suuntasin tiskille maksamaan ostostani. Yritin vinguttaa molempia pankkikorttejani tuloksetta eikä käteistä tietenkään ollut sillä hetkellä riittävästi. Liike oli juuri sulkemassa, joten anelin kahta minuuttia armonaikaa voidakseni käydä nostamassa rahat tomaatilta. Tomaatille päästyäni oli jono sen verran pitkä, että rahojen saaminen kesti sen kolme minuuttia, jonka aikana liikkeen ovet lukittiin. Ei ollut hyvä lopetus jokseenkin turhauttavalle shoppailupäivälle. Ennen Perthistä poistumista kävin vielä KFC:ssä lohduttautumassa (a.k.a syömässä schnizelhampurilaisaterian). Illaksi taasen suuntasin Michaelille. Jei!

Sunnuntain julistan viikon parhaaksi päiväksi :]. Michaelin ollessa Suomessa Adam otti vastuun jumiksen vetämisestä. Kahdeltatoista jumalanpalveluksen päätyttyä suostuttelin Kimmon ja Calebin lähtemään kanssani rannalle. Eikun aurinkorasvaa iholle, pyyhkeet kainaloon ja merelle. Kimmo tyytyi rannalla fiilistelyyn ja kuvien ottamiseen, joten juoksin Calebin kanssa meriveteen härön näköisen irtaimiston (meriruohon) joukkoon. Puolitoista tuntia ihmispyramiideja kasattuamme, isoihin aaltoihin sukelleltuamme ja riittävästi merivettä nieltyämme oli aika päästä suihkuun. Kivasti oli vettä korvassa ja nenässä, hiukset takussa ja silmät punaisena suolavedestä. Mutta naurua oli riittänyt, eli hauskanpito oli ehdottomasti kaiken edellä mainitun arvoista!
Rannalta palattuamme lähdin puolen tunnin kaunistautumisen jälkeen Kimmon, Calebin ja hänen äitinsä (eli Michaelin vaimon) kanssa läheiseen ostoskeskukseen. Mukaan reissulta tarttui muutama uusi tuliainen. Iltapäivä ja ilta jatkui Michaelilla tietokoneen ja television ääressä. Good night my brother from another mother.

Maanantai (16.11.), tiistai ja keskiviikko kului aika perinteisissä merkeissä myöskin. Täällä on iltaisin melko vaikea kehittää tekemistä, koska a) rannalle ei voi lähteä, sillä siellä saattaa tulla raiskatuksi tai murhatuksi (parhaassa tapauksessa molempia) b) kaikki paikat baareja ja huoltoasemia lukuunottamatta ovat kiinni. Niinpä olemme katsoneet paljon leffoja (näin muun muassa ensimmäistä kertaa Twilightin – enkä itkenyt lopussa vaikka Caleb sellaista yrittääkin väittää :D), jutustellut kavereiden kanssa netissä ja pyörinyt sohvalla iltamyöhään. Yöunet eivät ole olleet viime päivinä kovin ruhtinaallisia, sillä olen mennyt kahdentoista ja kolmen välillä nukkumaan ja aamuisin herännyt puoli kuuden ja seitsemän välillä sisäisen kellon herättämänä. Sen siitä saa kun haluaa ottaa kaiken ilon irti reissusta. Väsymyksen.

Torstai poikkesi sen verran edellisistä päivistä, että katsoimme leffan kotisohvien sijaan elokuvateatterin tuoleilta :D Lähdimme siis välittömästi työpäivän päätyttyä Calebin ja Kimmon kanssa Curranbineen katsomaan (The Twilight Saga) New Moonin. Hyvät näyttelijät, huolellisesti tehdyt fiktiiviset olennot ja mielenkiintoinen tarina teki leffasta katsottavan (enempää en uskalla kehua tai muuten minut leimataan Twilight -friikiksi) O_o

Perjantaina viikon viimeisen työpäivän jälkeen pyörähdimme ensin poikain kanssa kaupassa, sen jälkeen kävin Michaelilla ruokapöydän ääressä nukkumassa (hih) ja lähdin Somerlyyn puoleksi tunniksi nauttimaan auringosta. Suihkun jälkeen pojat tulivat hakemaan minut ja kävimme noutamassa läheisestä drive through viinakaupasta (kyllä, noita riittää täälläpäin) laatikollisen australialaista olutta. Suunnitelmat lautapelien pelaamisesta kumoutui riittävän pelaajamäärän puutteessa, joten päätimme katsoa Cars –animaatioelokuvan (itse tosin keskityin Pasin kanssa dataamiseen elokuvan ajan). Kimmon lähdettyä huoneeseensa jäimme Calebin kanssa juttelemaan syntyjä syviä. Yöllä kahden aikaan ajankuluun havahduttuamme palasin Somerlyyn keräämään voimia tulevaa päivää varten.

Lauantaina olimme lupautuneet Kimmon kanssa lähteä väsyneestä ja epäsosiaalisesta mielentilasta huolimatta lähiseurakunnan aktiivisten seurakuntanuorten kokoukseen. Kokouksessa nuoret (iältään +18) jakautuivat kolmeen ryhmään, joissa jokaiselle ryhmälle annettiin erityistehtävä kuten rippileirien tai tapahtumien suunnittelu. Jäimme Kimmon kanssa ryhmään, joka suunnitteli rippileirin teemaa ja ohjelmaa. Saimme uusia ideoita Suomeen tuotavaksi, seuraava tehtävä on vain muistaa ne :E

Pari tuntia kikkailtuamme ripariohjelman parissa lähdimme porukan mukana baariin terassille istuskelemaan O_o Kirkosta suoraan baariin oluelle siis. Että näin. :D Kellon tikitettyä eteenpäin oli aika lähteä suuntaamaan KFC:n kautta Nickelbackin keikalle! Kiireinen aikataulu pakotti minut vaihtamaan autossa vaatteet (tätä tuleekin aivan liian harvoin harrastettua!). Se kannatti, sillä ehdimme juuri sopivasti lämppäribändin aloitukseen :]

Kokonaisuudessaan hienon kaksituntisen Nickelbackin keikan jälkeen olimme saaneet taas jotain uutta fiilistelemistä. Parasta oli ehkä bändin tyyli tulla lavalle. Tiedätte, kun isoilla keikoilla lämppäribändin jälkeen tarvitaan aikaa pääesiintyjän tavaroiden roudaamiseen. Levyltä tullut rokki tahditti roudareiden askelia ja halli oli melko kirkkaasti valaistu. Ihmiset höpöttivät pääesiintyjää odotellessaan. Jossain vaiheessa lava oltiin saatu kuntoon, todennäköisesti kenenkään huomaamatta. Yhtäkkiä aivan puun takaa halli pimeni ja lavalla räjähtäneet ilotulitukset saivat nuoremmankin paikalla olijan sydänpysähdyksen partaalle. Paukkuja riitti muutenkin keikan aikana, ja saimme kokea sekä visuaalisesti että musiikillisesti miellyttävän elämyksen. Bändi vetää kyllä yhtä hyvin lavalla kuin levylläkin. Ja rumpali oli aivan hullu; tätä hulluutta saimme todistaa muutaman minuutin tiukalla rumpusoololla. Rock rock!

Kymmeneltä keikan päädyttyä kävelimme reippaasti viereiselle juna-asemalle. Noin parikymmentä minuuttia odotettuamme juna saapui vihdoin. Perthissä hyppäsimme pois junasta ja odottelimme 25 minuuttia seuraavan junan lähtemistä. Puolen tunnin junamatkan ja noin vartin kävelymatkan jälkeen olimme lopultakin Michaelilla. Olimme siis kuluttaneet reilun puolitoista tuntia reissaamiseen, vaikka välimatka keikkapaikan ja Michaelin kodin välillä on suhteellisesti ajateltuna naurettavan pieni. Kolmeen asti televisiota katsottuani ja Calebin kanssa juoruttuani oli korkea aika lähteä kämpälle ja laittaa pää tyynyyn. Facebook status päivitetty: “Krista wears a big jumper, has a cold beer in her hands and sits on a couch in Australia! Damn I'm good!”

Muutaman tunnin yöunien jälkeen oli taas aika paahtaa seuraaviin elämyksiin! Sunnuntaiaamuna (muiden suunnattua askeleensa kirkkoon) lähdin Calebin kanssa katsomaan V8-ajoja. Täytyy kyllä sanoa, että lähtö oli parasta säätämistä ikinä. Ensiksi en meinannut löytää kenkiäni (juoksin Michaelin taloa ympäri vaikka kengät olivat koko ajan olleet siellä missä minäkin eli autossa valmiina lähtöön) ja sen jälkeen pankkiautomaatille suunnattuamme en löytänyt rahapussiani, joten palasimme Michaelille sitä etsimään (autosta noustuani tajusin, että olin istunut rahapussini päällä). Lopultakin kahisevat nostettuamme ja auton tankattuamme suuntasimme noin 20 minuutin ajomatkan päähän tapahtumapaikalle. Paikka suorastaan kuhisi kantaaottaviin paitoihin (itsehän myös ostin Holden t-paidan) pukeutuneita ausseja. V8-ajot ovat Australian F1-kilpailut; todella suosittuja ja intohimoisesti kannustettuja. En yhtään ihmettele, sillä kyseinen elämys oli kyllä aika mieletön. Yleisöä ei villinnyt ainoastaan V8:t vaan myös ajoradan keskellä sekopäisiä hyppyjä esittelevät moottoripyöräilijät, radalla kaahanneet ja kumia polttaneet autot ja pyörät, taivaalla taituroivat suihkukoneet (niin siis jtn sellaisia nopeita lentokoneita) ym. Ainoa miinuspuoli reilut kolme tuntia kestäneissä ajoissa oli Ford-tallin kaksoisvoitto. Damn u Holden.Kahdelta ajojen päätyttyä hyppäsimme autoon ja palasimme Michaelille. Iltapäivällä Michaelin tyttären (Shannonin) tuleva avopuoliso Tim pyysi meitä (Calebia, Kimmoa ja minua) valmistuvalle rakennukselleen auttamaan tiilien kantamisessa (samainen rakennus, jossa olimme kuukausi sitten perustuksia juhlimassa). Rakennukselle päästyämme ja talon utopistisuuden ymmärrettyämme taisimme Kimmon kanssa molemmat tajuta, että tyypit tulee elämään täällä meidän unelmaamme todeksi. Talossa on erilliset huoneet niin Timin rummuille, painoille (ts. punttisali), kotiteatterille kuin biljardipöydällekin. Ulos valtavalle terassille tulee baaritiski ja autotallin viereen paikka kalastusveneelle. Upealle merenrannalle on etäisyyttä noin 500 metriä. No huh huh! Polkaisin itseäni jalkapöytään, jotta tajuaisin tällaisen talon olevan oikeasti totta. Ja nauroin kippurassa. Koska en osannut mitään muutakaan.

Muutaman tunnin tiilejä raahattuamme ja olutta siemailtuamme kurvasimme autolla 500 metrin päähän olevalle merenrannalle ja istuskelimme hetken aikaa tien vieressä (parrulla) näköaloja ihastelemassa. Voi veljet. Teinivuosia kunnioittaen kaahasimme musiikin pauhatessa takaisin Michaelille suoraan valmiiseen ruokapöytään. Syötyämme vietimme iltaa elokuvan ja toistemme parissa. Mainittakoon tähän lopuksi, että tämä taisi olla tähänastisen reissun paras päivä. Sweeeet!

Käynnistin viikon parhaalla mahdollisella tavalla eli suuntaamalla ”hienon elementin” äärelle (ne hävetköön, jotka eivät tässä vaiheessa tiedä mistä puhun). Maanantain (23.11.) työpäivän jälkeen lähdin siis kävelemään Quinnsiin uimarannalle noin 27 lämpötila-asteen syleilemänä. Matkalla totesin sandaalieni alkavan ikävästi kaivertaa reikiä jalkoihini. Päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti kengät jalassa, ja takaisin tullessa palata paljain jaloin. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä huonoja, nimittäin tunnin kestäneen rannalla loikoilun jälkeen lähdin kävelemään karheaa asfalttia pitkin kämpälleni ja sain jalkapohjiini (sandaaleista tulleiden rakkojen rinnalle) isot vesikellot. Jei. Reissun aiheuttamat kipupisteet jalkapohjissa vaikeuttivat kävelemistä vielä parina seuraavanakin päivänä. Suihkusta tultuani hengailin illalla Michaelilla siihen asti kunnes Caleb lähti hakemaan talon isäntää kahdentoista jälkeen lentokentältä.

Tiistaina kävin vuorostaan Calebin kanssa rannalla uiskentelemassa. En ole koskaan uinut niin upeissa olosuhteissa kuin tänä päivänä! Aavat näköalat, yli 30 asteen lämpötila, tyyni meri, kristallin kirkas vesi ja meriruohoa vain pieninä yksittäisinä tuppoina uiskentelemassa. Aivan mieletöntä! Yksi elämäni niistä hetkistä, jolloin sekä mieli että keho saivat rauhassa levätä – tai kellua pikemminkin.

Auringon laskiessa ilma viileni sen verran, että vedestä nousemisen yhteydessä iho alkoi mennä kananlihalle. Niinpä palasin Calebin kyydissä kämpälleni ja sujahdin lämpimään suihkuun. Michaelille lähtöön valmistautuessani sain viestin Kimmolta, jossa hän kertoi Hulkomanian olevan tänään Perthissä. Viestin luettuani tuli Caleb ovelleni koputtelemaan ja kertoi hakevansa minut 10 minuutin kuluttua. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen kuulin Calebin ja Adamin kurvaavan Somerlyn pihaan. Suuntasimme ensin Michaelille, josta poimimme Kimmon, Michaelin ja Michaelin tyttären (Shannonin) iloiseen joukkoomme. Seuraavaksi haimme Michaelin tyttären avopuolison (Timin) ja tämän veljen pakuumme. Matka Hulkomaniaan ei edennyt aivan ongelmitta (mm. pakumme ylikuumeni ja onnistuimme saamaan kiehuvaa vettä sisätiloihin), mutta lopulta pääsimme istumapaikoillemme noin 15 minuuttia myöhässä.

Hulkomania oli kyllä hiljaiseksi vetävä kokemus. Puolialastomia ihmisiä, paljon hikeä ja keinoverta, naurettavaa showpainipelleilyä, lapsellista asennevammailua.. No okei, ehkei se nyt ihan niin paha ollut :D Mutta toista kertaa en kyllä vaivaudu maksamaan vastaavanlaisesta showsta. Aika ajoin nautin olostani, mutta pääosan ajasta en vain osannut suhtautua näkemääni oikealla asenteella. Hulk Hogan oli kurttuinen ja punertava viiksivallu, kaukana ihanteellisen maskuliinisesta miehestä. Niin Kimmo. Hulk ei ole seksikäs.

Tämän 3 tuntia kestäneen hämmentävän reissun jälkeen palasimme McDonald’sin drive throughn läpi Michaelille syömään myöhäisen päivällisemme ja suuntasimme lopulta yhden aikaan unten maille.

Love u!

Almost adobtable!

Olemme jälleen kerran reilun viikon lähempänä lähtöä. Kuukauden päästä sisälläni kasvava levottomuus ja ristiriitaisuus räjähtää uusiin ulottuvuuksiin. Koen tällä hetkellä eläväni kahdessa todellisuudessa, joista molemmista sydämeni on löytänyt kodin. Asiat, jotka ovat tärkeä osa elämääni ja identiteettiäni löytyvät ainoastaan kotisuomesta, mutta toisaalta täältä lähtiessäni joudun hyvästelemään monia ilonlähteitäni ja rakkaudenkohteitani. Kysymysmerkiksi siis jää, milloin palaan tänne uudestaan ja kuinka pitkäksi aikaa. Vai palaanko koskaan. We’ll see.

Palataanpa kuitenkin takaisin tähän päivään ja Australian auringon alle. Tiistaina (3.11.) Michael lähestyi toistaiseksi hyvin tavallaisena iltana odottamattomalla asialla. Harjoittelupaikkamme oppilas oli karannut asuinpaikastaan vahingollisten olosuhteiden pakottamana. Tämä aboriginaalityttö oli nyt kattoa vailla, ja minua pyydettiin valmistamaan hänelle peti huoneessani olevaan tyhjään sänkyyn. Saapuessaan tytöllä oli mukana ainoastaan päällään olevat vaatteet ja erittäin rankka tausta: ”pienempien” rikkomusten kuten auton varastamisen lisäksi tyttö oli yrittänyt muutama viikko sitten tappaa isäpuolensa puukottamalla tätä rintaan. Minua pyydettiin nyt siis nukkumaan rikollisen kanssa samassa huoneessa valokuvausvälineideni ja muiden tavaroideni keskellä muuten tyhjässä talossa. Jei?

Illalla kuulin myös toisen hämmentävän asian. Raskaudensa ensikolmanneksella oleva nuori työtoverini oli todennäköisesti sairastunut sikainfluenssaan. Viimeisen viikon hän on ollut kipeänä töissä, ja nyt sitten jännitetään kuinka moni muukin on saanut tartunnan. Itse olen tällä hetkellä ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta terveen oloinen. Suurin huoli on kuitenkin tämän työntekijän luona, nöftauti kun voi olla vaarallinen erityisesti raskaana oleville nuorille naisille.

Meillä oli ehkä naurettavin päivällistuokio ikinä. Michaelin vaimo on ollut Etelä-Australiassa kuluneen viikon, joten elämä kolmen miehen (Kimmon, Calebin ja Michaelin) kanssa on oletettavasti ollut hyvin leppoisaa ja ajoittain lähtenyt aivan räpylästä. Ruokapöytä on ehdottomasti otollisin paikka levottomille keskusteluille. Syömme aina päivällisellä pääruuan lisäksi jälkiruokaa, tällä kertaa se piti sisällään vaniljajäätelöä pienten karkkirakeiden kera. Miten yksistä karkkirakeista voi repiä niin paljon huumoria? Ei ole kerta eikä kaksi kun olen meinannut tukehtua ruokaani tai joutunut juoksemaan pöydästä kulman taakse hapenpuutteessa – kiitos miesten tauottoman spontaanin huumorin viljelemisen. Olen myös ajautunut siihen asemaan, missä saan osakseni valtavasti huomiota ja rakkaudellista härnäämistä. Olen kuullut nimeni mainittavan kuukauden aikana vähintään yhtä monta kertaa kuin vuoden aikana lapsuudessani. Toverillisen kiusoittelemisen lomasta Michael totesi minun olevan ”almost adobtable”. Ja kuulemma hyvä vaimo (joskus hamassa) tulevaisuudessa. Nih! Nyt se on ääneen sanottu. Toivoa on vielä! :D

Alkujännityksestä huolimatta ilta ja yö tytön kanssa sujui loistavasti (hänet siis tuotiin tiistai-iltana Michaelille). Kellon lähestyessä puoltayötä lähdin hänen kanssaan Somerlyyn, jossa hän esitti minulle erikoisen kysymyksen: ”voitko nyppiä kulmakarvani?” Ei muuta kuin pinsetit käteen, tytön pää syliin ja karvanpoistoon. Tämä on ilmeisesti sellainen toimenpide, jota ystävät tavallisesti tekevät toisilleen. Koin iloa tytön osoittamasta hyväksynnästä (vai epätoivosta? :D). Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt siitä keskustelusta, jonka kävin hänen kanssaan. Kulmakarvoja nyppiessäni puhuimme hänen perheestään, kaverisuhteistaan, tulevaisuudesta ja unelmista. Uusi työväline nuorisotyöntekijöille löydetty: pinsetit!

Keskiviikkona töiden jälkeen kävelin taas Quinnsiin uimarannalle hetkeksi nauttimaan iloisesta marraskuisesta kesäsäästä synkän loskakelin sijaan (mitäs te teitte Suomessa tänään?). Viiden jälkeen reissulta palattuani työtoverini Shirley kävi tuomassa viime yönä vieraanani olleen tytön taas luokseni. Hänelle ei oltu löydetty vaihtoehtoista yöpaikkaa, joten huoneessani oleva ylimääräinen sänky toimii vielä tämän yön vieraspetinä. Tytön saavuttua lähdimme Michaelille pesemään pyykkiä (ja koiraa nro.1) ja viettämään iltaa. Yhdentoista jälkeen Jim Carreyn stand upin synnyttämät hymyt kasvoilla palasimme Somerlyyn ja painoimme päämme tyynyihin seitsemäksi tunniksi.

Torstaiksi en suunnitellut mitään erikoisempaa tekemistä, joten vietin rauhallista iltaa television ja tietokoneen äärellä. Ja likaisen koiran (nro.2). Tosin puolen tunnin käsittelyni jälkeen se ei ollut enää likainen. Vaan valkoinen. Hohtavan valkoinen. Lumikki. Kääpiö. Kimmo. Mitäh?

Viikon parhaat päivät, vapaapäivät, lähestyvät! Perjantain työpäivän päätyttyä tuhlailin aikaa harjoittelutehtävän parissa ennen Michaelille lähtemistä. Lupauduin muuten kirjoittaa pienen jutun nuorten kristilliseen lehteen (Nuottaan). Kyseinen painos tulee ulos ensi vuoden alkupuolella, joten lukekaahan lehdet tarkasti mikäli saatte ne tavalla tai toisella käsiinne.

Perjantai-iltana katsoin elokuvakanavalta tulleen Brokeback mountain -leffan. Jep. Näin tein. Sen jälkeen nukahdin sohvalle. Herättyäni siirryin toiseen olohuoneeseen katsomaan eri leffaa. Nukahdin. Herättyäni hengasin hetken aikaa poikain kanssa ennen kuin tein iltaekskursion Somerlyyn. Ja taas nukahdin. Tällä kertaa tosin suunnitelmallisesti omaan sänkyyn. Best Friday ever :D

Lapsuuden legendaarisen karkkipäivän eli lauantain vietimme matkustamalla Fremantlen (alue Perthin tuntumassa) kuuluisille markkinoille. Herättyäni ja kahvin juotuani raahauduin Kimmon luo. Lähdimme ensin kävellen Clarcksonin rautatieasemalle, sieltä junalla Perthiin, junanvaihto ja matkustus Fremantleen. Matka kesti pidempään kuin kuvittelimme, reilun tunnin taisimme kokonaisuudessaan junassa istua. Fremantleen päästyämme tutustuimme aluksi matkan varrella olevien pienten putiikkien tarjontaan, sen jälkeen eksyimme suuremmille markkinoille, The Round House -nimiseen pieneen vankilaan ja lopuksi suureen venemuseoon. Hyvin jännää! Venemuseo oli tosin hieman epäjännä, mutta eipä semmoisilta sillipurkeilta kovin paljoa voikaan odottaa. Voidaanpahan ainakin sanoa hyvällä omallatunnolla, että ”juu, kyllä me tutustuttiin Australian kulttuuriin ja historiaan matkan aikana”.
Fremantlen jäätyä taakse palasin muutamien tuliaisten kanssa kämpälle ja menin heti pesemään yhdeksäntuntisen reissun pölyt itsestäni. Suihkun tehtyä tehtävänsä Kimmo laittoi viestin, jossa kertoi miesten hakevan minut minuutin päästä katsomaan The Box -trilleriä elokuviin. Jahas. Että oikein minuutti annettiin naiselle aikaa valmistautua. Onnellisena saanen kuitenkin tiedottaa, että olin minuutissa valmis! (tiedän, että en ole koskaan ollut sieltä naisellisimmasta päästä). Ripeän valmistautumisen jälkeen matka siis jatkui elokuviin Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa. The Box ei kuitenkaan ollut ajatukseltaan ja toteutukseltaan niin mielenkiintoinen, että olisin kovin syvästi katunut vaikka olisinkin jäänyt suihkuun pidemmäksi aikaa. Leffasta tultuamme jatkoin iltaa Michaelilla ennen sänkyyn kaatumista.

Sunnuntain aloitimme taas perinteisesti jumalanpalveluksella. Tämän jälkeen lähdimme Kimmon kanssa Adamin kyydissä Adamin ja Claudetten kotiin odottelemaan varpajaisten alkamista. Claudette ja Adam ovat siis työtovereita tyttöjen ja poikien ohjelmista, he olivat lupautuneet järjestää toisen työtoverini varpajaiset kotonaan (jep, täällä eletään aikoja jolloin ihmiset sikiää luonnottoman paljon). Niinpä auttelimme koristelussa, katselimme elokuvaa ja odottelimme muiden vieraiden saapumista. Juhlien päästyä kunnolla käyntiin pääsimme osallistumaan erilaisiin leikkeihin ja kilpailuihin: sulatetun suklaan syömistä vaipasta, tulevan äidin vatsanympäryksen pituuden arviointia, tuttipullossa olevien nallekarkkien lukumäärän arviointia ym. Lisäksi saimme nähdä ensimmäistä kertaa pinatan rikkomisen. Legendaarista!

Baby showerin jälkeen palasimme illansuussa Michaelille viettämään railakasta iltaa ensin ruokapöydässä ja sen jälkeen lautapelien muodossa. Tällä kertaa päivällisen yhteydessä Michael teki huomaamattaan suurta viihdettä hieman suttaisilla ruokailutavoillaan; ruokaa ei löytynyt ainoastaan ruokalautasen vierestä vaan myös olkapäältä. Ja sehän innosti Calebia heittämään hieman spagettia siskonsa ja äitinsäkin ruokapaikoille :D Tulos: 6 henkilöä istuu pöydän ääressä kasvot punaisena nauramisesta. Aikamoista! :D

Maanantai-iltana (9.11.) lähdin Calebin ja Michaelin kanssa pelaamaan koripalloa. Tuntui hyvältä saada rasittaa kroppaa pitkästä aikaa oikein kunnolla – tosin jalkapohjat olivat eri mieltä otettuaan hittiä korikseen sopimattomista kengistä. Paikalla oli ainoastaan miehiä pelaamassa, joten tunnin intensiivinen koriksen pelaaminen tuntui raukeutena kehossa seuraavana päivänä. Ps. Pettymyksekseni sain todeta, että olen vieläkin liian pitkä koripallon pelaamiseen. Damn.

Tiistai ja keskiviikko kului pääosin television ääressä ja Michaelin perheen kanssa jutustellessa. Saimme muuten kuulla, että raskaana oleva työtoverimme ei sairastakaan sikainfluenssaa. Jes. Ja Michael lähti keskiviikkona Suomeen, joten annoin pussillisen ostoksiani hänen mukaansa. Edelleen on kuitenkin uhkana se, että matkalaukkuni paino tulee ylittämään sallitun painorajan (20kg). Argh. En haluaisi maksaa tuhottomasti muutamasta liikakilosta.

--

Torstaiaamu. Juustoinen paahtoleipä, tuoreita mansikoita ja kupillinen maukasta kahvia. Ikkunalautaan ropiseva vesisade on ennustettu jatkuvan koko tulevan viikon. Hmm. Kumpa tulisi jo kesä, pilvetön taivas ja 30-40 asteen lämpötilat. Toistaiseksi ei vaikuta kovin lupaavalta, joten jää nähtäväksi miten sää vaikuttaa loppumatkan suunnitelmiin. Huonoista ilmoista huolimatta tulevat päivät ovat varmasti yhtä nautittavia kuin tähän mennessä vietetyt. Aamuisin herättyäni en malta odottaa uutta päivää ja siitä saatavaa iloa :] I love my life. Here and now.

Ei minusta sen ”enempää”. Teidän vuoro. On aina yhtä mukavaa lukea teidän kommentteja, tai vaihtoehtoisesti saada kortteja postitse! Mikäli kortin lähettäminen tuntuu hyvältä ajatukselta, rustaa osoitteeksi 82 Ocean Keys Boulevard, Clarckson WA 6030, Australia. Love u!

Still alive.

On (jo korkea) aika taas hieman päivittää kuulumisia ja kirjoittaa muistiin mitä historiaan jääneet päivät ovat pitäneet sisällään. Viime päivityksestä onkin jo aikaa, joten joudun palaamaan ajassa melko kauas taaksepäin. Menneitä siis muistellaan oikein luvan kanssa tällä kertaa!

Torstain (22.10.) työpäivän jälkeen lähdin Michaelille illanviettoon. Suunnitelmissa oli taas tavalliseen tapaan suunnata elokuviin, mutta saimme jälleen kerran todeta elokuvatarjonnan olevan puuttellinen tarpeisiimme nähden. Näin ollen elokuviin menemisen sijaan tilasimme pitsat ja katselimme b-luokan komediaa Michaelin luona. Ei huono vaihtoehto tuokaan, tosin leffa oli kyllä aivan pohjanoteeraus eikä herättänyt minkäänlaista huvittuneisuutta, henkistä väsymistä enemmänkin. Mutta pitsa ja seura oli hyvää. Ja sehän on pääasia.

Perjantaina oli edessä taas yksi rauhallinen koti-ilta. Meinasimme aluksi lähteä Kimmon ja Calebin kanssa paikalliseen baariin istumaan iltaa, mutta koska oletimme kapakan olevan piukassa kaksilahkeisia, jätimme reissun väliin. Täytyy kyllä sanoa, että tämä sisällä istuminen ja näyttöpäätteen edessä huokailu alkaa välillä hieman tuskastuttaa. Jotain. Aktiviteettia. Minulle. Heti!

Lauantaiaamupäivä oli onneksi täynnä ohjelmaa. Heräsin aamulla kuudelta, ”kaunistauduin” (mikäli se on edes mahdollista) ja lähdin Michaelille. Veimme ensin Calebin lentokentälle, sen jälkeen Michael heitti Kimmon ja minut Perthiin. Tavoitteena oli shoppailla siihen asti, kunnes korkokenkiin sullotut jalkaterät huutavat armoa. Neljä tuntia käveltyäni Perthin katuja ja kauppoja jalat todellakin sanoivat sopimuksensa irti, samoin vatsa alkoi kapinoida ahkerasti. Saatuamme KFC:ssä riittävästi ravintoa riippariin, poistuimme junalla takaisin Ocean Keysiin. Ostosreissun tulos: muutamia tuliaisia ja pari paitaa noin 30€:lla. Ei hassumpaa!

Sunnuntain jumalanpalveluksen pieni osallistumisprosentti muutti hieman jumiksen dynamiikkaa ja rakennetta. Saimme hyvän syyn taas kiusata Michaelia, kyseinen herra nimittäin on tulossa ensi kuussa Suomeen puhumaan Maata näkyvissä -festivaaleille ja Kauniaisten Diakonia-ammattikorkeakouluun. Voimme vain kuvitella sen hetken, kun Michael vastaa kysymykseen hänen seurakuntansa koosta: ”viimeksi jumalanpalveluksessa meitä oli paikalla minä, vaimoni, kaksi suomalaista opiskelijaa ja tyttäreni poikaystävä.” Tällaisen vastauksen jälkeen jengi saattaa hieman ihmetellä, mistä hitosta ne on tämmöisen maailman eristyneimmässä kaupungissa asuvan luuserin löytäneet tänne puhumaan :D

Innostuimme illalla Kimmon ja Michaelin kanssa lähtemään paikallisen joukkueen koripallo-otteluun. Emme olleet ehtineet varamaan lippuja etukäteen netin kautta, joten paikanpäälle saavuttuamme varauduimme jäämään lipunmyyntitiskin taakse itkemään. Lippuja jonottaessamme tapahtui kuitenkin jotain käsittämätöntä. Nuori mies tarjosi Michaelille kolmea silver-lippua (silver-lipulla pääsee istumaan koripallokentän päätyihin kohtuullisen hyviin paikkoihin) - ilmaiseksi! Niinpä Michael hämmästyneenä kiitti miestä ja otti liput vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että tämä on jotain mitä Suomessa ei koskaan tapahtuisi, päin vastoin. Kyseisessä tilanteessa suomalainen olisi todennäköisesti kiskonut röyhkeää hintaa lipuista sen sijaan, että antaisi ne tuntemattomalle ilmaiseksi. Hyvillä (ja halvoilla) istumapaikoilla oli helppo fiilistellä tiukkaa korismatsia. Ps. Näin 223cm pitkän pelaajan! Wicked!Maanantai (26.10.) kului erittäin tavallisissa merkeissä, ei siis ”mitään” mainitsemisen arvoista. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pohjelihaksen kramppaus herätti minut suhteellisen kivuliaasti O_o Liekö syynä magnesiumin (tai paremman tekemisen) puute. Päivällä töiden jälkeen tein parin tunnin lenkin Quinnsin merenrantaan kartoittamaan valloittamattomiani alueita. Keskiviikkona kävin ennen Michaelille menoa ostoskeskuksessa pyörimässä. Torstai-illan vietimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa elokuvateatterissa katsomassa Sandra Bullockin uusinta komediapläjäystä ”All about Steve”. Taas yksi semihauska romanttinen komedia muiden vastaavien joukossa – ei siis ainakaan kalliiden leffalippujen arvoinen tuotos. Perjantaina aloitin työntekijäpalaverin jälkeen viikonlopun vieton parhaalla mahdollisella tavalla: kävimme Calebin kanssa katsomassa Michael Jacksonin This is it -dokumenttielokuvan. 120 minuuttia brillianttia musiikkia, visuaalisia elämyksiä ja puhdasta neroutta! :D

Lauantai 31.10. oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Halloweenin juhlimisen sijaan vietin aamupäiväni siivotessa (tämä ei ollut se mielenkiintoisin osa) ja ostoskeskuksessa kierrellessä, iltapäivällä suuntasin reippain askelin Michaelin luo odottamaan illan ohjelmaa. Puoli seitsemältä lähdimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa kurvaamaan kohti kiihdytysajoja! Vaikka aikataulusta puoli tuntia myöhässä lähteneinä kaasujalka oli lievästi yliherkkänä, ei vauhdikas etenemisemme ollut missään määrin verrattavissa kiihdytysajoissa nähtyjen vempaimien hurjasteluun. Sisäänpääsyliput maksettuamme ja korkeat desibelit selätettyämme korvatulppien avulla, alkoi kameran kiduttaminen ja oman reaktionopeuden haastaminen: ehkä muutama vuosi sitten ahkera Counter Strike Sourcen pelaaminen kantaa tällaisissa tilanteissa hedelmää :D.

Ilta eteni mukavasti moottoripyöriä, autoja ja muita epämääräisiä härveleitä (kai niillä joku asiallisempikin nimitys on, en minä tiedä!) seuratessa. Muutaman kerran saimme kunnolla pidättää hengitystä läheltä piti -tilanteiden ansiosta; mainittakoon esimerkiksi tilanne, jossa moottoripyöräilijä meinasi keulia ympäri rajun kiihdytyksen jälkeen. Mutta. Onneksi oli ammattilaiset ruorissa eikä meikäläinen amatööri. Muuten olisi ajoradalla ollut muitakin nesteitä kuin bensaa (vai kulkeeko nuo edes bensalla?).
Yhteentoista asti hengailtuamme alkoi kylmyys ottaa ylivaltaa. Olimme käytännössä vapisseet Kimmon kanssa kuluneet 4,5 tuntia; emme nimittäin vaatteita valitessamme osanneet odottaa 15 asteen lämpötilaa ja jäätävää tuulta. Itsehän olin lähtenyt liikenteeseen hyvin ohuella pitkähiasella paidalla, farkuilla ja avonaisilla sandaaleilla. Jei. Hyvä ettei varpaat tippuneet kahvia 20 minuuttia jonottaessani. Illan lopulliseksi saldoksi jäi seuraavat tulokset: nopein auto kulki 400 metrin matkan 5.83 sekuntiin (vain 0,01 sekuntia maan ennätyksestä) ja korkein huippunopeuslukema kävi niinkin korkealla kuin 394 km/h. Hmph, I can do that.
Sunnuntaina aamujumalanpalveluksen jälkeen kaaduin tunniksi takaisin sänkyyn keräämään voimia tulevaa työviikkoa varten. Olen ollut kuluneet päivät hyvin väsynyt, liekö matkan aikana koettu stressi uudesta elämänmuutoksesta ja uusista kokemuksista alkaa purkautua tässä vaiheessa uupumuksena. Illalla lähdimme käymään Kimmon ja Michaelin kanssa toisen seurakunnan jumalanpalveluksessa, johon osallistui meidän lisäksi arviolta 40-50 muuta ihmistä vauvoista vaariin. Tässä muuten yksi suuri haaste Suomessa totuttuun lokeroituun seurakuntatyöhön. Eri sukupolvien kohtaaminen hengellisissä tapahtumissa on ensisijaisen tärkeää uskovien yhteyden ja uskossa kasvamisen näkökulmasta, ja Suomesta tämä hieno mahdollisuus tuntuu täysin uupuvan. Seurakuntatyö kun vaikuttaa olevan joko lapsille, perheille, varhaisnuorille, nuorille, aikuisille tai vanhuksille suunnattua – ei puhettakaan kaikille ikäryhmille sopivasta ohjelmatarjonnasta! Silminnähden saimme Kimmon kanssa kuitenkin todeta, että hyvin näyttää Australiassa ainakin toimivan tällainen tapa toteuttaa työtä.

Eilisen illan jumalanpalveluksen virkistämänä oli taas paremmin voimia kohdata uusi päivä. Maanantain (2.11.) työpäivä tuntui jotenkin erityisen hyvältä muihin verrattuna, vaikka mitään elämää suurempaa ei tapahtunutkaan. Tyttöjen kampuksella tosin kävi Australiasta lähtöisin oleva kolmen hengen ryhmä, joka evankelioi lyhyillä näytelmillään. Tämä pieni porukka kiertää ympäri maailmaa vuosittain kolmen kuukauden ajan. Olin hyvin onnellinen saadessani tutustua näihin ihmisiin paremmin, ja taas kerran sain kokea australialaisten olevan ehkä jopa maailman ystävällisintä kansaa.

Käväisin iltapäivällä hetken aikaa merenrannassa makoilemassa, mutta koska keskipäivällä ollut 28 asteen lämpötila oli ehtinyt jo tippua reippaasti alaspäin, en kyennyt ”nauttimaan auringosta” 20 minuuttia kauempaa. Reissulta palattuani suuntasin taas illaksi Michaelille repeilemään ja syömään kebabia. Voi veljet näitä ihmisiä <3

A new day has come.

Let the new week begin! Vaikka varsinaiset työpäivät alkoivat vasta tiistaina 14.10. kokoonnuimme maanantaina (13.10.) työntekijöiden kesken palaveeraamaan työnalla olevien ja loppulukukauden kannalta ratkaisevien asioiden tiimoilta. Yhdeksästä kolmeen kestänyt leppoisa mutta asiapitoinen palaveri oli kaikin puolin hyödyllinen ja antoi uutta intoa nuorten kohtaamiseen. Hengellinen leipä oli tärkeä osa keskustelua, ja kaiken puheen lomasta oli helppo tunnistaa työntekijöiden arvopohjan perusta. Palaverin välissä kävimme terveellisille elämäntavoille uskollisina hakemassa KFC:stä purtavaa aivojen polttoainevaraston täytteeksi. Kyseisellä polttoaineella jaksoinkin palaverin lisäksi viettää Kimmon ja Calebin kanssa pieruhuumoritäyteistä iltaa jatkuvasti putoillen ja kikattaen. Yhdeltätoista oli jo sen verran höntti olo, että poistuin takavasemmalle punkkaani pyörimään.

Tiistai 14.10. koitti eli oli aika tehdä ratkaiseva siirto lomanvietosta työmaailmaan. Sovimme eilisessä palaverissa, että otan tästä lähtien tyttöjen kampuksella vastuun lounaan tekemisestä ja keittiön kunnossapidosta. Maanantaisin päätämme muutaman tytön kanssa viikon menun, käymme kaupassa hakemassa ainekset ja valmistamme kyseisen päivän lounaan. Muina päivinä taiomme maanantaina ostetuista aineksista täyttävän ja maittavan lounaan. Minun tehtäväni on turvata riittävä hygieenisyys, auttaa tyttöjä kokkailussa ja lopuksi pitää huolta siitä, että keittiö ja ruokatilat näyttävät siistiltä.

Sekä tiistai, keskiviikko että torstai kului hyvin perinteisissä merkeissä niin harjoittelun kuin loppupäivänkin vieton näkökulmasta. Otin joka päivä keittiöön avukseni eri tytöt, mikä antaa minulle hyvän mahdollisuuden tutustua tyttöihin paremmin sekä hyvässä että pahassa. Kaikkien kohdalla oli tiskaaminen ja siivoaminen arvatenkin suurin päänvaiva. Tytöt mielellään lähtivät heti syötyään muihin touhuihin ja jättivät tiskit hoitamaan itse itseään. Koska tiskit eivät kuitenkaan ole tarpeeksi älykkäitä kyseiseen toimintaan (mikäli tällä välillä keksitään itsetiskautuvat ruokailuvälineet, lupaan kustantaa ne omasta pussistani), jouduin usein huomauttaa tytöille että keittiössä pitäisi hoitaa homma kotiin. Kovan vääntämisen ja kapinoimisen jälkeen olemme kuitenkin saaneet keittiön näyttämään jokseenkin siistiltä ja astiat puhtailta.

Iltaisin tein mitä milloinkin, välillä kävin juoksumatolla hikoilemassa, ostoskeskuksessa palloilemasssa tai yksinkertaisesti vietin koko päivän Michaelin luona. Tässä vaiheessa voi siis jo sanoa, että arki on tullut vastaan ja päivät alkavat kutakuinkin muistuttaa toisiaan.

Perjantai pyörähti taas käyntiin harjoittelun merkeissä. Nuorten lähdettyä yhden jälkeen, jäimme Kimmon kanssa kuuntelemaan Michaelin vetämään koulutusta kampuksilla harjoittelijoina oleville nuorille. Nämä kolme nuorta ovat itse alunperin olleet Catalysts Schoolsin oppilaina, tätä nykyä he ovat enemmänkin osana työyhteisöä. Koska Catalysts Schools toimii seurakunnan alaisena, haluaa Michael opettaa harjoittelijoille kristinuskon perusteita ja antaa heille käytännöllisiä vinkkejä nuorten kohtaamiseen kirjallista materiaalia ja luennoimista apuna käyttäen. Tänään saimme siis olla ensimmäisessä kokoontumisessa mukana ja koimme suurta iloa ja kiitollisuutta Michaelin innosta ja panoksesta nuorten opettamisessa.

Pari tuntia kestäneen koulutuksen jälkeen siirryimme Kimmon kanssa ostoskeskuksen kautta Michaelille illanviettoon.

Lauantaiksi luvatut 38 lämpöastetta saivat minusta henkisen yliotteen pakottamalla minut meren äärelle. Pyyhkeen, bikinien, lätsän, iPodin, vesipullon ja tiilenpaksuisen Western Australia -sanomalehden kera lähdin kävelemään reilun puolen tunnin kävelymatkan päähän Quinnsin uimarannalle. Tunnin hikoiltuani paahtavan auringon alla alkoi kroppa vaatia viilennystä. Niinpä kävelin polttavaa hiekkaa pitkin aaltojen sekaan. Pystyssä pysyminen oli viihdyttävää taistelua, kerran pyllähdin pepulleni aallon juostua välinpitämättömästi ylitseni.

Viilennyksen jälkeen makasin vielä vajaat puolitoista tuntia auringossa, ennen kuin alkoi tuntua siltä että tarvitsen juomavettä loppuneen tilalle. Kokosin tavarani ja lähdin kävelemään rantakahvilaa kohti. Noin puolessa välissä matkaa alkoi todenteolla pyörryttää. Jahas, taisin olla liian pitkään kuivin suin. Vaivalloisesti selvisin tiskille ja sain pyydetyksi kaksi vesipulloa. Mikäli olisin lähtenyt pari minuuttia myöhemmin liikenteeseen, olisin todennäköisesti jäänyt matkalle. Oppitunti nro. 1oo ooo ooo: ota aina rannalle mennessäsi mukaan vähintään 1,5 litraa vettä.

Tunnin kestäneen kämpälle raahautumisen jälkeen löysin lopultakin itseni sängystäni makaamasta. Aikamoinen reissu. Noh, olinpahan ainakin saanut lisää rusketusta pintaan ja keuhkoihini lämmintä ulkoilmaa. Kunnostauduttuani lähdin taas kiusaamaan Kimmoa ja Michaelin perhettä läsnäolollani.

Aamupäivän iloinen ja rauhallinen mieli vaihtui illalla sisäiseen kaaokseen. Ymmärsin olevani isossa elämänmuutoksessa, joka todennäköisesti muuttuu todellisuudeksi Suomeen palatessani. Itkun keskeltä ei ollut voimia lähteä paikalliseen baariin viettämään muiden kanssa Calebin syntymäpäivää. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis itsensä järjissä pitäminen ja orientoituminen huomiseen päivään.

Sunnuntaille oli luvassa paljon ohjelmaa. Aamulla koristelin nopeasti Calebin eilisen syntymäpäivän kunniaksi tehdyn kakun ennen kuin ihmiset saapuivat jumalanpalvelukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen joimme kakun ja söimme kahvit (kyllä, luit oikein) ennen kuin jatkoimme päivää sekä seurakuntaa että Catalysts Schoolsia koskevalla palaverilla. Kävimme pääosin läpi tulevan vuoden budjettia, vastuunkantajia ynnä muuta tarpeellista settiä. Palaverin päätyttyä lähdimme suoraan Michaelin tyttären ja hänen poikaystävänsä rakentaman talon perustuksia juhlimaan. Ilma oli kaunis ja lämmin, seura iloista ja maisemat upeita. Kävimme Kimmon kanssa kävelemässä puolen kilometrin päässä olevalla rannalla. Valtavat aallot ja silmänkantamattomiin ulottuva kimmeltävä vesi vetivät pidemmänkin miehen sanattomaksi.

Slab partyn päätyttyä kävin nopeasti kaunistautumassa illanviettoa varten. Kuuden jälkeen Michaelin perhe ja Kimmo kurvasivat pakettiautolla Somerlyn pihaan ja nappasivat minut vauhdista kyytiin. Minä ja kuusi muuta sielua suuntasimme autonvalot kohti Perthin kasinoa ja valmistauduimme juhlimaan Calebin eilistä 18-vuotissyntymäpäivää uhkapelaamisen merkeissä. Kasinolle selvittyämme kävimme aluksi nauttimassa paikallisen ravintolan antimista. Jälkiruokahyytelön ja Jurassic Parkin mielleyhtymän aiheuttaman sekoilun jälkeen oli aika laittaa pokerinaama koetukselle! Meni tovi ennen kuin itse uskaltauduin laittamaan oman naamani (ja rahani) likoon. Vajaan puoli tuntia blackjackia pelattuani sain ilokseni todeta, että en ollut ainoastaan pitänyt hauskaa vaan myös voittanut 10 dollaria! :D Loistavaa, tänne pitää päästä uudestaan! (ja tästä se Kristan peliriippuvuus sitten lähtee..)

Mukavuudenhaluisten ihmisten (aussien) kanssa ollessa liikenteessä ei ollut vaarana illan venyminen liian pitkäksi. Kymmenen aikaan olin jo availemassa Somerlyn ulko-ovea. Hyvä näin, nimittäin huomenna pitäisi taas aamulla herätä töihin. Kääh.

Näin se homma etenee, välillä erittäin surkean olotilan kera, välillä vähemmän. Maanantain (19.10.) työpäivän jälkeen lähdin suoraan Michaelille ja vietin hiljaista iltaani siellä. Myös tiistai eteni tavalliseen tahtiin muuten paitsi että a) kävin Michaelin kanssa työpäivän jälkeen heittämässä pakulla muutamat oppilaat koteihin ja b) pelasimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa pokeria iltamyöhään. Keskiviikkona tapoin aikaa käymällä kaupassa, istumalla Michaelilla koneen äärellä ja katsellen leffaa ja Jackon livevetoja kämpässäni.

Anteeksipyyntöni vielä tähän loppuun. Blogin kirjoittaminen maistuu tällä hetkellä melko pihkaiselta, joten se varmasti näkyy myös kirjoitustyylissä. Pahoitteluni siis.

Here we go again!

Perthiin palaamisen jälkeiset päivät ovat menneet vähintään yhtä kovaa rallia kuin Darwinissa vietetyt päivät. Tämä tahti millä harjoittelumme etenee on aivan käsittämätön, sillä uskokaa tai älkää, perjantaina 9.10. (tasan viikko sitten) tuli täyteen kuukausi Suomen rajan ylittämisestä! Unbelievable.

Tiistaina (6.10.) lentokentälle palattuamme Michael oli joutunut odottelemaan meitä vajaan tunnin koneen myöhästymisen vuoksi. Ei voi siis ainakaan sanoa etteikö mies olisi parantanut tapojaan ja ollut ”ajoissa” (mistä sitä toisaalta tietää vaikka hän olisi tullut puoli tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta ;D). Suuntasin suoraan kämpälleni nollailemaan sekä kulunutta lomaviikkoa että takana olevaa viiden tunnin lentomatkaa. Käytännössä siis nukuin hetken ja katsoin molemmat Ace Ventura -leffat. Jim Carreyn legendaarisista kulttuuripläjäyksistä toivuttuani lähdin Michaelille vesi kielellä ja internet mielessä. Ellen ole aiemmin maininnut, olemme Kimmon kanssa syöneet melkeinpä poikkeuksetta päivällisen Michaelin luona. Asumisen, ruoan ja erilaiset menokustannukset (Michael on esimerkiksi maksanut meille liput Youth Aliveen ja viikottaisiin elokuvateatterinautintoihin) korvaamme Michaelille maksamalla hänelle kuukausittain noin 120€ (200 AUD). Täällä ei siis asumis- ja ruokakustannukset kovinkaan radikaalisti kevennä lompakkoa ellei halua ostaa päivittäin jotain ekstraa kuten M&M:ä, Grain Waveseja ja vanilja Coca Colaa *kröhmKIMMOröh* ;D

Herää pahvi, on keskiviikko! Jotta täällä oleminen ei käy liian helpoksi ja pohjaudu vetelehtimiseen, hyppäsin aamulla herättyäni juoksumatolle vetämään parinkymmenen minuutin juoksutreenin. Urheilun ja kuuman suihkun virkistämänä oli hyvä lähteä paikalliseen ostoskeskukseen tekemään kaksi uskomattoman tärkeää ostosta: 1) uusi hajuvesi (CK One Summer), jonka tuoksu muistuttaa matkan jälkeenkin täällä olemisesta 2) jokaiselle tosinaiselle pakollinen Bridget Jones -dvdboksi (hih)! Hedelmällisen ostosreissun jälkeen hipsin Michaelille päivittämään blogia, lisäämään naamakirjaan matkalta otetut kuvat ja pyykkäämään. Pääsääntöisesti mukavan ja vauhdikkaan päivän jälkeen oli mieli kaikesta huolimatta (ja tuntemattomasta syystä) väsynyt ja turhautunut. Noh, ehkä tällaisia edellisessä elämässä tutuksi tulleita tuntemuksia pitää silloin tällöin olla myös matkan aikana, ettei vaan mene liian iloiseksi ja mukavaksi!

Torstain aamutoimien jälkeen suuntasin puoli kymmeneksi Michaelille, sillä meillä oli taas paljon erityistä ohjelmaa tiedossa tälle päivälle. Kymmenestä puoli yhteen olimme hyvin mielenkiintoisessa Catalysts Schoolsin rahoitusta koskevassa palaverissa. Kiertelimme tyttöjen ja poikien kampuksilla yhdessä Michaelin, Shirleyn ja rahoituksesta vastaavan miehen kanssa keskustellen mahdollisesta lisäavustuksen saamisesta. Paltsun jälkeen poikkesimme nopeasti Michaelilla nakertamassa viljatuotteita ennen kuin lähdimme Joondalupin kauppakeskukseen. Kartoitimme Kimmon kanssa kauppakeskuksen tarjontaa siihen asti, kunnes oli aika jatkaa matkaa päivän varsinaiseen pääkohteeseen, Koorong -nimiseen kristilliseen kirjakauppaan. Löysin sieltä kivasti tuliaisia teille, rakkaat ystävät :] Aivan upea paikka! Kauppaa kolutessamme ja tavaroita haalitessamme Michael oli hakenut poikansa Calebin lentokentältä (Caleb oli ollut Adeleidessä vääntämässä pitkää työviikkoa). Tämän hauskan veijarin ollessa taas kuvioissa mukana suuntasimme ensin elokuvateatteriin Couples Retreat -nimiseen leffaan ja sen jälkeen Michaelille jatkamaan illanviettoa. What a lovely day!

Tällä kertaa ei Pertin nimipäivä eikä muutenkaan erityisen pitkä, mutta perjantai joka tapauksessa! 45 minuutin hikisen aamutreenin ja viilentävän suihkun jälkeen ajelimme yhdessä Kimmon ja Michaelin kanssa kohti Länsi-Australian akvaariota (Aqwa). Michaelin jatkettua edelleen matkaa työtapaamiseen menimme Kimmon kanssa tsekkaamaan fisuja, koralleja ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Yllätyimme Aqwan kalliista lipuista (26,50 AUD eli noin 15€/lippu), mutta eipä Australiaan toisaalta lähdetty rahoja säästelemäänkään. Erilaisten eliöiden tallentaminen digitaaliseen muotoon kesti reilut pari tuntia, ja lopputuloksena tältä päivältä jäi taas reilut 500 kuvaa. Iltapäivän ja illan vietin valokuvien ja hyvän seuran parissa sijaisperheeni luona :]

Laalalaa lauantai! Tulee aikoja, jolloin elämässä pitää saada viettää yksi täysin mitäänsanomaton ja naurettavan sisällötön päivä. Tämän vihjaavan toteamuksen myötä osa teistä jo ehkä arvaa, että tällä päivällä oli siihen hyvät lähtökohdat: ei mitkään! Tämä lauantai jääköön siis muistiin päivänä, jolloin en keksinyt mitään missään muodossa kehittävää tai viisasta, maailmaa parantavaa tai edes elämänlaatua heikentävää tekemistä.

Noh. Kaikesta tyhjänpäiväisyydestään huolimatta lauantaillakin oli kyllä hetkensä. Perinteiset suomalaiset juuret omistavana voin kertoa, että Australian elämänasenteisiin- ja tapoihin sopeutuminen voi olla toisinaan tukahduttavan kiduttavaa; nauruun tukehtuminen on nimittäin epäilemättä yksi suurimmista kotitapaturmista, joita vieraasta kulttuurista tuleva ihminen voi Australiassa kohdata. Itse leikin hengelläni useita kertoja päivässä. Näin myös tänään. Olin yhdessä Michaelin ja Calebin kanssa ”kotona” kun tajusimme nälän iskeneen oikein urakalla. Michael ja Caleb tutkailivat hetken kaappeja ja totesivat: ei mitään valmista syötävää eikä kyllä mitään osata laittaakaan. Michaelin vaimon ollessa töissä, päättivät miehet soittaa hänelle saadakseen apua avuttomuuteensa. Lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että sairaalassa ensiapuosastolla toimiva Michaelin vaimo sai soittopyynnön mieheltään, jossa sanottiin asian olevan ”emergency case” *putoilua*. Tässä vain yksi esimerkki siitä spontaanista huumorin viljejelmisestä, jota täällä tuntuu tapahtuvan aivan non-stopina. Hienoja ihmisiä, hieno huumori!

Sunnuntai 11.10.. Aamujumalanpalvelukseen osallistui taas hyvin pieni ryhmä, pääosa oli Catalysts Schoolsissa työskenteleviä ihmisiä. Michaelin hyvän saarnan, ehtoollisen, kahvin ja iloisen seuran jälkeen lähdimme Michaelille kuluttamaan päivän viimeisiä tunteja tietokoneiden ääressä. Kävelylenkistä huolimatta illan tekemisen puutetta pursuavat tunnit turhauttivat taas koko kehoa ja mieltä. Minähän en haluaisi täällä ollessani tuhlata koko päivää tietokoneen ja television ääressä muuta kuin pahimmassa hätätapauksessa. Möh.

Jungle boogie!

Well Hello Sunshine! Kalenterini kehtasi väittää minulle, että tiistai oli koittanut ja sen myötä myös aika hypätä lentokoneeseen suuntana Australian Northern Territoryn pääkaupunki Darwin! Mikäli sinua kiinnostaa lukea viikon kestäneistä Koistisen kikkailuista krokotiilien, kolmekymppisten, kuumuuden ja kanacaesarsalaattien kanssa, jatka lukemista eteenpäin ja pistä lopuksi äidinkielentaitosi koetukselle kirjoittamalla naseva kommentti loppuun! Kitoos!

Olen Ausseissa ollessani herännyt aamuisin seitsemän aikaan oman sisäisen kelloni pirinään, mutta tiistaina kun itse herätyskellon piti herättää seitsemältä, herätti sisäinen kelloni kuudelta. Mitä kettua. Anyway. Unitilasta toivuttuani en voinut olla huomaamatta ikkunaan piiskaavaa sadetta ja peittoni alle hiipivää kylmyyttä. Totesin mielessäni ajankohdan olevan erittäin otollinen Perthistä poistumiseen, sillä tuleville päiville on luvattu jokseenkin vastaavaa ”joka kevään syyssäätä” – kirjaimellisesti. Toisin on Darwinissa, jossa päivien keskilämpötilojen lupaillaan olevan noin 33 astetta. Cool! No. Not cool. Sweet!

Pakattuani, syötyäni ja tiskattuani suuntasin matkalaukun, repun, olkalaukun ja sateenvarjon kera Michaelille. Kimmo siellä jo istuskelikin epäilyttävän pirteänä huoneessaan. Yhdeksältä hyppäsimme autoon ja Michaelin vaimo ajoi meidät vajaan tunnin ajomatkan päähän lentokentälle. Check in:iin ja turvatarkastuksiin meni vajaa kymmenen minuuttia, joten meillä jäi yli puoli tuntia aikaa hillua kentällä ennen koneeseen nousemista. Löysin itselleni kaksi sympaattista kahvimukia. Miksi ostin kaksi samanlaista mukia? No siksi, että ei ketuta niin paljoa jos onnistun heti rikkomaan yhden *koputtaa puuta*. Tervetuloa muuten tulevaisuudessa Kiloon kahville mukeja koeajamaan! Petteriä en tosin uskalla pyytää. Se kuitenkin innostuu liikaa, ja tiputtaa mukin pöydältä. Tou.

Itse neljän tunnin lento sujui ripeästi ja rutiinilla. Ihastelin ikkunasta avautuvaa Australian outback -maisemaa. Punertava hiekka ja kumpuileva maasto antoi illuusion öljyvärimaalauksesta todellisuuden sijaan. Kaunista! Darwinia lähestyessämme maisema muuttui kertaheitolla. Sademetsät ja turkoosit vesialueet avautuivat kaikessa komeudessaan alapuolella samalla kun pikkukivat turbulenssit anoivat matkustajilta huomiota. Huomiota ne välillä kyllä onnistuivat saamaankin, mutta ei sen enempää. Onneksi.

Terminaaliin päästyämme noudimme laukut ja suuntasimme taksilla motelliimme. Kaikki vaikutti suhteellisen lupaavalta siihen asti, kunnes a) näimme käytävällä yleisvessat -ja suihkut b) huoneeseen astuttuamme saimme todeta sen muistuttavan enemmän vankilan selliä kuin 4,5 tähden motellihuonetta. Kaikesta huolimatta nämä kaksi nirppanokkaa uskovat kykenevänsä elämään näissä tiloissa vaaditun viikon. Viikkohan menee vaikka heinäseipäässä, kuten sanonta kuuluu.

Tavarat jätettyämme suuntasimme nälän ajamina ravintolaan. Pastan ja pitsan tehtyä tehtävänsä kävimme vielä hakemassa kaupasta aamupalatavarat ennen kuin palasimme tyrmäämme. Parin tunnin leffaelämyksen (Rocknroll) jälkeen datailu jatkui (nettiä ei huoneissa kylläkään ole), eli toisin sanottuna olimme heti päässeet loman ytimeen! Iltaisen kehityskeskustelun (:D) ja repeilyn jälkeen nukahdimme puoliltaöin nuoren miehen käytävällä huudetun iloisen ”wankers!” toivotuksen saattelemana.

Keskiviikko eteni puoli yhdeksältä heräämisen jälkeen pääosin ilmastoon totutellessa ja lähiympäristöä kierrellessä. Olin aamupäivällä reilun tunnin motellin vieressä olevan Lameroo Beachin rannalla ottamassa väriä kalkkilaivaan ja kahlaamassa lämpimässä merivedessä. Onnellisen tietämättömänä olin kyseisellä toiminnalla uhannut henkeäni, nimittäin täälläpäin noita krokotiileja voi kuulemma löytää minkä tahansa kiven alta. Hmph. Mistä suomalainen voi ilman varoituskylttejä tietää, että varsinkaan uimaan ei saa mennä sen vuoksi, että voi tulla syödyksi. Ei meillä Suomessa mitään hiton krokoja pulikoi! Nih.

Suihkussa käydessäni tajusin olevani taas asteen ruskeampi, toisin sanoen askeleen lähempänä harjoitteluni päätavoitetta eli ruskettumista! Öh. Eiku. Suihkun jälkeen suuntasimme Kimmon kanssa kauppoja kiertelemään ja ruokapaikkaa etsimään. Ennen kuin päädyimme hätäensiapuun eli pikaruokaan, oli itselläni ehtinyt tulla jo käsittämätön nälästä aiheutuva hajotus. Täysinäisen vatsan kanssa oli paljon parempi mennä elokuvateatteriin katsomaan Pixarin Up -animaatiota. Taas yksi suositeltava leffa teille katsottavaksi! Yksi naurettava yksityiskohta oli muuten se, että meidän lisäksi suuressa elokuvateatterisalissa oli yksi pariskunta. Eipähän kukaan ollut vieressä rapisuttelemassa karkkipussia, röyhtäilemässä ja piereskelemässä. Vai oliko? :D

Leffan jälkeen palasimme huoneeseen ja vietimme illan The Shawshank Redemption -leffan ja harjoittelutehtävän parissa. Harjoittelutehtävän! *hymy pyllyssä*

Keskiviikon ja torstain välinen yö sujui mukavan vilpoisesta huonelämpötilasta huolimatta jatkuvasti heräillen. Nousimme aamulla yhdeksältä, söimme palaa ja lähdimme kävelemään bussipysäkille ajatuksena hakeutua Crocodylus Parkiin matelijoiden juttusille. Oikean laiturin löydettyämme huomasimme bussin lähteneen noin viisi minuuttia sitten ja seuraavan lähtevän vasta usean tunnin kuluttua. Onneksi paikalle sattui kaksi keski-ikäistä australialaista, jotka olivat myös pyrkimässä samaan paikkaan. Niinpä ehdotin, että otamme yhdessä taksin kun kerran päämääräkin on yhteinen. Näin tehtiin, ja päästiin mukavasti ilmastoidussa autossa kivasti jutellen perille. Ystävälliset aussit eivät antaneet meidän maksaa omaa osuuttamme taksista, joten menomatka ei siis kustantanut mitään eleestä kiitollisille opiskelijoille.

Puistossa pääsimme ihastelemaan mitä erilaisempien krokotiili-, alligaattori- ja kaimaanilajien lisäksi poikkeuksetta vätyksiksi luokiteltavia kissaeläimiä, levottomia apinoita sekä perinteisiä Australian karvapalloja. Puisto on kuuluisa ”hyppivistä krokotiileistaan” (jumping crocodiles), eli ruuan houkuttelemina vedestä ilmaan ponnistavista krokotiileista. Näiden hyppykeppien lisäksi uusi elämys oli vauvakrokotiilin kädessä pitäminen. Metrin mittainen kumikaveri oli suhteellisen hellyyttävä verrattuna niihin viiden metrin krokokorstoihin, joiden näimme iloisesti hotkivan sedän antamia kananpäitä.

Noin kolme tuntia puistossa vietettyämme hyppäsimme keskustaan vievään bussiin, söimme perillä herkulliset subit ja suuntasimme motelliin. Kimmon herättyä välikuolemasta kävimme hakemassa Suomen prismaa ja citymarkettia vastaavasta Colesista vettä ja mässyä illan leffaa (21) varten. Olenko muuten ehtinyt mainostaa sitä, kuinka epäterveellistä ruokaa syödessä tämä matka on kulunut? En? Ei se mitään, nyt olen.

Neljäs lomapäivä eli perjantai edessä. Aamutoimet tehtyämme lähdimme Kimmon kanssa loman onnistumisen kannalta itsellemme tärkeisiin aktiviteetteihin: Kimmo (nettiin) surffaamaan ja minä aurinkoaottamaan. Tällä kertaa päätin kiertää hiekkarannat kauempaa ja suunnata läheiseen puistoon lisäpigmenttiä etsimään. Täällä kyllä auringonottaminen käy enemmän urheilusta kuin levosta, jo 5 minuutin paahteessa makaamisen jälkeen on olo kuin uitetulla vompatilla. Siitä huolimatta sitä on pakko harrastaa, tietenkin. Auringosta tarpeeksi saatuani lähdin kävelemään takaisin motellille. Matkalla minut pysäytti kolme nuorukaista, jotka etsivät lähinnä olevaa uimarantaa. Haha. Asia, jota minulta ei kannattaisi kysyä – olinhan viimeksi vastaavan kysymyksen edessä voinut joutua parempiin suihin. Kerroin kuitenkin nuorille samasta rannasta, jossa itsekin toissapävänä olin kahlaillut, mutta erityisesti varoitin heitä paikallisista krokotiileistä. Kaikesta huolimatta jos siis kuulette uutisissa krokotiilien tappaneen kolme nuorukaista, älkää ihmetelkö jos minuun ei hetkeen saa yhteyttä.

Suihkun raikastamana suuntasin Kimmon kanssa lähiravintolaan. Olemme käyneet joka päivä eri paikoissa syömässä, ja laskeskelin ottaneeni Chicken Caesar -salaatin neljässä eri ravintolassa kuluneen kahden viikon aikana. Tämän päiväinen taisi jäädä viimeiseksi kerraksi, nimittäin viimeistään tämän neljännen kokeilun myötä olen mielestäni oikeutettu seuraavaan mielipiteeseen: Australiassa vaan ei saa täydellistä kanacaesarsalaattia. Syötyämme kävimme varaamassa huomiselle matkan läheiseen kansallispuistoon. Ilta sujui mukavasti ja levollisesti parin leffan äärellä.

Lomareissun odotetuin päivä! Sinänsä lauantaissa ei ole mitään erikoista, mutta tässä tapauksessa kun edessä on koko päivän opastettu reissu kansallispuistoalueelle, tulee tavallisesta arkipäivästäkin kummallisen merkittävä. Heräsimme horroksestamme kuudelta. Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen (miksi päivän aikana juodut nesteet päättävät alkaa aina pahimpaan aikaan etsiä uloskäyntiä?) tein ripeästi aamutoimet ja kävelin Kimmon kanssa motellimme eteen bussia odottamaan. Hetken aikaa odotettuamme oppaamme Scott pyyhälsi ilmastoidulla pakettiautolla eteemme ja nappasi meidät kyytiinsä. Loputkin reissuun osallistujat haettuamme lähdimme suuntaamaan alle tunnin ajomatkan päähän vesistöalueelle, jossa paikallinen alkuasukas toivotti meidät maahan tervetulleiksi puhaltamalla/sylkemällä vettä päähämme. Tämän oudon, mutta kunnioitettavan toimenpiteen jälkeen kävimme viemässä jumping crocodiles -retkeen osallistujat lähtöpaikkaansa ja jatkoimme matkaa lopun porukan kanssa toiselle suurelle aukealle, jossa pääsimme bongaamaan erilaisia lintulajeja. Lintujen lisäksi Kimmo bongasi ensimmäisenä villin ja elävän vallabin, eli kumpi-näkee-ensimmäisenä-kengurun-saa-hävinneeltä-ilmaisen-lounaan -vedon hävittyäni olen nyt Kimmolle lounaan auki. Perse.

Matka jatkuu kohti varsinaista retkikohdetta eli Litchfieldin kansallispuistoa. Puistoon ajaminen kesti reilun tunnin, mutta kauniit maisemat, ilmastointi, suolakeksit ja vesipullo tekivät matkustamisesta mukavaa. Kävimme ensimmäisenä erittäin kauniilla Tolmer falls:illa, jonka yhteydessä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni sompailemaan ihka oikeassa sademetsässä. Näimme hirven kokoisia hedelmälepakoita, erilaisia liskoja ja valtavan hämähäkin. Pientä polkua kävellessä tuli se kutkuttava olo, jonka uskon muidenkin sademetsissä vierailijoiden jakaneen: koko ajan oli pieni jännitys siitä, mihin astellessaan törmää. Palattuamme lyhyeltä mutta hikiseltä kävelyretkeltä sain pulahtaa lämpimään ja kirkkaaseen veteen vesiputouksen alapuolelle. Oi elämä!

Matkanjärjestäjän tarjoavien lounassämpylöiden jälkeen jatkoimme matkaa toiselle vesiputoukselle, jota saimme tosin tarkastella ainoastaan vesiputouksen yläpuolelta muutaman sadan metrin päästä. Seuraava kohteemme oli Buley Rockholes, jossa myöskin sain helpotusta paahtavasta kuumuudesta pulahtamalla vilpoiseen lähdeveteen. Oli lomamme kuumin päivä, +38 astetta varjossa. Voitte kuvitella miltä tuntuu, kun tuon lämmön lisäksi aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta suoraan yläpuolelta O_o. Buley Rockholesilla oli muistaakseni kahdeksan pienehköä lampea, joiden välillä vesi virtasi. Meidän lisäksi paikalla oli monia ihmisiä nauttimassa tästä kylpylää muistuttavasta paikasta. Ennen kuin lähdimme palaamaan Darwinin keskustaan, pysähdyimme vielä hetkeksi tutkailemaan Magnetic Termite Moundseja eli monen metrin korkuisia termiittipesiä. Retken päätyttyä ja oppaamme Scottin jätettyä meidät puoli kuudelta keskustaan, kävimme pikaisesti Colesissa hakemassa juomista ja naposteltavaa iltasatua eli Lion King 3 -leffaa varten. Hakuna matata!

Jahas, sunnuntai eli lepopäivä edessä. Aamuni alkoi jo perinteeksi muodostetulla auringonottosessiolla. Pari tuntia hikoiltuani suuntasin Colesin kautta motellille suihkuun. Herkullisen salaatin täyttämänä halusin lähteä kuvausreissulle lähiympäristöön. Kaksi tuntia siinäkin taas meni, vaikka kietämäni alue oli pinta-alaltaan naurettavan suppea. Viideltä treffasin Kimmon motellilla ja lähdimme valokuvaamaan auringonlaskua Kimmon löytämälle Cullen Baylle. Upean auringonlaskun näkeminen jäi minulta osittain kesken, sillä kamerani automaattitarkennus päätti yhtäkkiä lopettaa yhteistyön kanssani. Asiasta harmistuneena lähdin kävelemään takaisin motellille; järjestelmäkameran käyttäminen muuttuu nimittäin huomattavasti epämiellyttävämmäksi ja vaikeammaksi mikäli joutuu manuaalisesti eli käsin tarkentamaan. Painelin kaikkia mahdollisia nappeja ja etsin asetuksista syytä automaattitarkennuksen toimimattomuuteen, mutta asetuksien puolesta kaikki oli kunnossa. Toivoni jo menetettyäni kameran objektiivi pyörähti hieman kädessäni. Jahas. Syy löytyi. Objektiivi oli jostain syystä irroittautunut lukituksestaan ja löystynyt rungosta. Odottamaton ja tyhmä syy kameran kenkkuiluun, mutta onneksi vika oli noinkin simppelisti hoidettavissa.

Illan kulutimme taas, omasta mielestäni huonon b-luokan huumori täyteisen, leffan parissa. Härskeintä oli se, että leffan nimi oli Tropic Thunder ja sen katsomisen yhteydessä ulkona vellosi trooppinen myrsky salamoineen ja kaatosateineen. Jo toinen kerta kolmen viikon aikana (edellinen siis Hong Kongissa), kun kaksi päivää ennen lentokoneeseen nousemista saamme kokea sellaisen myrskyn, jota ei Suomessa olla vielä eläessämme nähty. ”Ihastelimme” salamoita (itse olin enemmän peloissani kuin ihastuksissani, toisin kuin Kimmo) reilun puoli tuntia, jonka jälkeen myrsky jatkoi matkaansa kohti sisämaata. Kahdeltatoista iski väsymys, jonka lamauttamana heitin peiton korviini ja nukahdin.

Maanantai oli meidän viimeinen kokonainen oleskelupäivämme Darwinissa, ja näin päivän päätteeksi voin sanoa, että otimme siitä kaiken ilon irti. Koska olimme syöneet edellisten päivien aamupalojen tärkeimmän rakennusaineen eli leivän loppuun, päätimme turvautua nuudeleihin. Noh. Kiitos nuudelipusseihin tunkeutuneiden muurahaisten, jäimme toistaiseksi ilman aamupalaa. Niinpä kävelimme Colesille hakemaan pientä suolasta. Syötyämme suuntasimme omille teillemme ostelemaan tuliaisia ja muuta sälää paikallisista kaupoista. Parin tunnin päästä kävin hakemassa Kimmolta avaimen, ja palasin motellille suihkuun. Täällä saa tosiaan ravata joka välissä suihkussa, sillä hiki on pinnassa viimeistään puolen tunnin ulkona olemisen jälkeen. Kävimme syömässä (kustansin Kimmolle vedossa hävityn lounaan) ja nopean päätöksen seurauksena kävimme katsomassa elokuvateatterissa The Inglourious Basterds -elokuvan. Loistava Brad Pittin tähdittämä Tarantinon leffa, I recommend! Leffan jälkeen suuntasimme lopultakin niille yksille – tai kaksille – joista olimme koko viikon ajan puhuneet. Maistoin muuten ensimmäistä kertaa mojitoa, and now I can tell that it is not a gay drink (-Brian, Family Guy)! Mukava päivä ja ilta päättyi huoneessa kikkailemiseen ja pakkaamiseen.

ÄÄÄ. Tiistain aamuherätyksen tuntemukset tiivistettynä yhteen äänteeseen. Herätyskello pirisi 4.40 ja pakotti pikaiseen toimintaan ennen Airport Shuffleen hyppäämistä. Mikäli olisimme olleet laukkuinemme 10 sekuntia myöhemmin motellimme edessä, olisi kyseinen minibussi jatkanut matkaansa ilman meitä. Kuulimme ”ehkä” edellisenä iltana motellimme vastaanottovirkailijalta väärän lähtöajan. Shufflen johdatettua meidät lentokentälle, säästyimme pitkältä odottamiselta nousemalla puolen tunnin päästä koneeseen. Hieman vajaan viiden tunnin matka Darwinista Perthiin taittui pääosin musiikkia kuunnellen ja televisiosarjoja seuraten. Tuntui toisaalta ikävältä lähteä Darwinista, sillä olin juuri ehtinyt sopeutumaan paikalliseen elämäntapaan, mutta toisaalta olin hyvinkin iloinen Perthiin palaamisesta ja tutuksi tulleiden ihmisten näkemisestä. Jopa lentokoneen laskeutumisen aikana syntynyt korvasärky ja mahanpohjalla voimakkaasti tuntuneet ilmakuopat olivat tänne palaamisen arvoisia.

Lisää kuvia Darwinista TÄÄLTÄ

That’s all folks! Reissun ja aikaeron uuvuttamana päätän lomakertomukseni parhaaseen mahdolliseen loppusanaan: Ughiin. Tässä se tulee. Ugh.