G'day!

Miten asiat ovatkaan muuttuneet siitä, mitä koin ensimmäisenä päivänä tänne tultuani. En tiedä olenko koskaan elämäni aikana tuntenut sitä järkkymätöntä ilon tunnetta, joka minun seurassani on kuluneena viikkona ollut. En tiedä olenko koskaan nauranut täydestä sydämestäni viikon aikana niin paljoa, kuin täällä yhden päivän aikana. Taakse jäänyt viikko on siis ollut erityisen ainutlaatuinen sitä tehtävää toteuttaessaan, johon olen jo pitkään etsinyt ratkaisua. Olen löytänyt täällä itsestäni jotain, jonka toivon kestävän myös matkaa jatkaessani takaisin kotiin.

Jotta en itse unohtaisi mitään kokemaani ja jotta te pääsisitte osalliseksi päivieni rikkauksista, kirjoitan taas päivittäiset askareeni ja ajatukseni ylös niissä rajoissa, kuin se on mahdollista. On mahdotonta rustata jokaista minuun vaikuttanutta yksityiskohtaa, mutta pyrin tuomaan oman kokemukseni pääpiirteet niin selkeästi esiin kuin vain taidot ja aika riittää.

Viime tiistai (22.9.) oli hyvin poikkeuksellinen päivä. Aamu sujui tavalliseen tapaan siihen asti, kunnes Kimmo ja Caleb tulivat käymään. Michael oli jouduttu edellisenä iltana (hieman lähtöni jälkeen) viemään sairaalaan rintakipujen vuoksi. Hänen tilansa on ollut koko ajan vakaa, mutta kipuja on edelleen. Michaelin poissaolon vuoksi poikien ohjelma ei pyörinyt tänä päivänä. Kimmo ja Caleb jäivätkin kuluttamaan työpäiväänsä vähemmän testosteronipitoisten oppilaiden pariin. Itse olin poikien läsnäolosta hyvinkin onnellinen, nimittäin oli aika saada hieman vauhtia, virikettä ja vitsejä tähän taloon!

Nautinnollisen kahvin ja non-stoppina pauhaavan radion ääressä tovin oltuamme havahduimme Kimmon kanssa hämmentävään yllätykseen. Radiosta tuli nostalgisia viboja herättävä biisi! Mutta ei siinä vielä kaikki. Noin kymmenen sekuntia kestäneen alitajuntaisen järkeilyn seurauksena tajusimme kyseisen kappaleen esittäjien olevan suomalaisia! Bomfunk Mc’s – Freestyler. Hysteerisen naurunpurskahduksen jälkeen mieleni valtasi hyvin hämäriltä perukoilta pinnalle pulpahtanut pakkomielle fiilistellä kyseistä biisiä. Bomfunk Mc’shän on niinkin monien vuosien päähän kuin lukioaikojen yksi ehdottomista suosikeista. Käsittämätöntä. Miten kukaan kehtaa pitää kyseistä bändiä Australian paikallisradion biisilistalla vuonna 2009? Hämmentävän ratkiriemukasta!

”Eteenpäin”, sanoi mummo lumessa. Nyt ollaan edelleen siis tiistaissa. Emme olleet kovinkaa raskasta työpäivää vielä punnertaneet kunnes yksi tyttöjen ohjelman työntekijöistä totesi minulle ja Kimmolle, että voimme halutessamme poistua takavasemmalle ja suunnata esimerkiksi läheiseen ostoskeskukseen, mikäli mieli tekee. Tyttöjen ohjelmassa oli tänään ainoastaan viisi oppilasta paikalla ja työntekijöitä kuusi, joten meidän läsnäololla ei tänään olisi kovinkaan ratkaisevaa merkitystä. Niinpä hetken aikaa biljardia pelattuamme lähdimme kävelemään kohti Oceankeys Shopping Centeriä. Kiertelimme kaupat läpi ja kävimme syömässä Hungry Jack’sissä. Arvosana Crispy chicken -hampurilaisaterialle 8.

Koska mieli teki tavalliseen tapaan myös hieman makeaa suuhunpantavaa, päätimme poiketa Wendy’sissä hakemassa pirtelöt. Voi veljet! En ole koskaan juonut niin hyvää pirtelöä! Hörppäsin vatsani täyteen minttu-suklaapirtelöä (largena, tietenkin). Ah autuutta ja ähkyä! Ihan vain kiusallani halusin laittaa tähän alapuolelle vielä kuvan herkustani.
Tiistai jatkuu! Suuntasimme Michaelille ja vajaan tunnin istuttuamme lähdimme Calebin mukaan sairaalaan katsomaan Michaelia. Koska potilaiden luo sai mennä ainoastaan yksi vieras kerrallaan, jäimme Kimmon kanssa vastaanottohuoneeseen istuskelemaan Calebin mentyä isäänsä katsomaan. Hetken päästä sairaalan ovista loikki yhdellä jalalla sisään nuori mies, jonka sääreen oli vaatteesta sidottu tiukka paketti. Mies istahti viereemme ja alkoi tärisevin käsin kääriä sidettä auki. Vaihdettuamme hänen kanssaan muutaman sanan saimme selville, että kyseinen kaveri oli tippunut katolta. Nice. Ja kivalta näytti muuten sääressä oleva ”haavakin”. Pari senttiä syvä ja pari senttiä leveä ura antoi ymmärtää, että kyseessä oli joku muu kuin pintanaarmu.

Calebin tultua kävin vuorostani katsomassa Michaelia. Jutellessamme katselimme kun ensiavun ovista tuotiin sisään mies neljän vartijan kanssa. Jopa vessaan mentyään miehellä oli kaksi vartijaa mukana. Huh. Michaelhan sai katsoa todellisia Greyn anatomian maisemia suoraan sängyltään! Palattuani vastaanottohuoneeseen ja Kimmon käytyä pikaisesti M:n luona lähdimme ajelemaan kohti elektroniikkaliikettä, josta Kimmo osti uuden linssin kameraansa. Palasimme takaisin Michaelille ja vietimme iltaa siihen asti, kunnes oli aika suunnata omaan petiin. Vau, mikä päivä!

Keskiviikkona oli yksi helpoimmista työpäivistä mitä minulla on tähän mennessä ollut. Lähdin kymmenen jälkeen pari vuotta vanhemman työkaverini kanssa puolen tunnin ajomatkan päähän kristilliseen kirjakauppaan. Työtoverini piti palauttaa työn puolesta muutamia kirjoja, itse sain mennä mukaan vain hengaamaan ja kirjakaupan tuotteita koluamaan. Tänne pitää tulla uudestaan, mietin kierrellessäni kaupassa. Paluumatkalla kävimme mäkkärissä syömässä. Työpäivästä ei ollutkaan kuin reilu tunti jäljellä palattuamme reissultamme, ja sekin tunti kului työtovereiden kanssa jutellessa. Great! Hieno mesta, hienot työt.

Työpäivän jälkeen halusin käydä etsimässä kävelymatkan päässä olevan uimarannan. Noin neljänkymmenen minuutin päästä kämpältä lähdettyäni löysin perille. Hetken aikaa meren tuoksuista ja äänistä nautittuani oli aika lähteä takaisin. Koska käveleminen tuntui sillä hetkellä tylsältä ajatukselta, juoksin kämpälle ja suuntasin suoraan suihkuun.

Reissuni jälkeen kävelin Michaelille (Michael siis asuu näköyhteyden /parin minuutin kävelymatkan päässä kämpästäni), jossa ilta eteni lomasuunnitelmia pohtiessa ja sairaalasta palanneen Michaelin kanssa jutellessa. Meille kävi Kimmon kanssa ilmi, että huomenna alkava kahden viikon loma onkin melkein kolme viikkoa! Pitkään lomapäivien ohjelmaa pähkäillessämme päädyimme seuraavaan: matkustamme tiistaina viikoksi trooppiseen Darwiniin, jossa majoitumme suhteellisen edullisessa mutta perustarpeisiin vastaavassa motellissa. Päivisin keksimme varmasti erilaisia aktiviteetteja krokotiilien syöttämisestä auringonottamiseen (jei!). Matka tulee kustantamaan lentoineen ja majoituksineen yhdeltä henkilöltä noin 450 euroa, joten kovin halvalla ei viikon lomaa Australian sisällä saa :T Mutta! Hyvä homma, nyt tiedetään mihin mennään ja koska. Ja mikä tärkeintä, molemmat on tyytyväisiä :]

Torstaina oli viimeinen työpäivä ennen loman alkua. Koska päivä piti sisällään ajatuksen ”viimeinen” (oli se sitten viimeinen ennen viikonloppua tai viimeinen ennen lomaa), oli työpäivästä taas tulossa hyvin rento. Pelailin tyttöjen kanssa biljardia ja laitoimme esille ”bileruokaa”: nachoja, sipsejä, karkkia, pasteijoita, punaisia nakkeja (hih) ja muutamia muita suolaisia juttuja, joiden suomenkielisiä nimityksiä en tähän hätään keksi. Syötyämme saimme selville, että työntekijät olivat suunnitelleet tälle iltapäivälle reissun laserpyssysotahärdelliin. Hyppäsimme porukalla autoihin ja suuntasimme sotatantereelle. Myös pojat tulivat mukaan. Niinpä meitä oli hetken päästä reilun kahdenkymmenen hengen porukka laserpyssyt käsissä pimeissä sokkeloissa sohimassa toisiaan. Ja hauskaa oli! Ensimmäisessä erässä sijoittautuin kahdeksanneksi, toisessa erässä kolmanneksi. Niin mistä se kana pissi Kimmo, mistä!! Huuda mun nimee! :D Lolz.

Kämpälle palatessani halusin koetestata autotallissa olevaa juoksumattoa. 45 minuutin treenin jälkeen olin onnellinen siitä, että sateiset ilmat eivät estä minun suunnitelmiani kuntoilla matkan aikana. Selvittyäni minimaratonista suuntasimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa leffateatteriin katsomaan Surrogatesin. Leffan jälkeen ilta jatkui taas Michaelilla tappiin asti.

Perjantai-aamuna minun piti lähteä poikien kampukselle siivoamaan, mutta koska minua ei siellä tarvittukaan, jäin kämpälleni nauttimaan auringosta ja kuluttamaan iPodini akkua. Kimmon tultua ”siivoamasta” eli pelaamasta Calebin kanssa biljardia lähdimme junalla Perthiin. Tarkoituksena oli kiertää pikaisesti Perthin keskustan tuntumassa oleva Kings Park ja sen jälkeen käydä hieman ostoksilla varsinaisessa keskustassa. Pikainen Kings Parkin reissu kestikin sen verran monta tuntia, että ei ollut enää voimia tai kiinnostusta mennä koluamaan vaatekauppojen riepuja. Upean puistoelämyksen jälkeen kävimme syömässä Esplanadilla ravintolassa, joka olikin Kimmolle enemmän turhauttava miten-saan-tämän-säälittävän-lihanpalasen-irti-tästä-kylkiluusta -reissu kuin helppo ja ravitseva ruokailutuokio. Itse nautin chicken ceasar -salaatistani, josta myöskin oli vähän hintaansa nähden sanomista. Mutta ei se mitään! Haimme viereisestä kaupasta mieltä helpottavat suklaapatukat ja suuntasimme turistikrääsäkauppaan ostamaan postikortteja. Tämän jälkeen hyppäsimme junaan, joka vei meidät takaisin Clarcksoniin (, josta kävelimme noin 15 minuuttia Oceankeysiin). Illalla olimme taas Michaelilla ja kikkailimme päivän aikana otettujen kuvien kanssa. Taas yksi upea päivä takana!

Lauantai – ensimmäinen auringonottoon soveltuva päivä tämän matkan aikana! Minähän en mahdollisuutta jättänyt käyttämättä, vaan suuntasin aamulla oitis kämppäni takapihalle toimistotuolin, pyyhkeen, iPodin, aurinkorasvan ja limupullon kanssa. Pari tuntia kestänyt lämpöhalvaus- ja musiikkinautinto sai aikaan aurinkoisen mielen ja rusketusraidat! Wohoo! Tämän jälkeen menin juoksumatolle repimään vielä viimeisetkin nestehiukkaset itsestäni irti. Tunnin kestänyt tiukka treeni antoi aihetta suihkussakäymiseen ja rauhalliseen illanviettoon. Rauhallisesta illasta en niinkään silti tiedä, sillä ilta oli täynnä jatkuvaa putoilua ja naurua facebookin, aussie dictionaryn, englanti-suomi sanakirjan ja hyvän seuran ansiosta. Kyseisestä illasta jäänyt hymy ei ole vieläkään pyllyssä.

Huh. Sunnuntai! Aamun rauhoittavan jumalanpalveluksen jälkeen saivat korkeat lämpötilalukemat (+25 astetta) minut innokkaasti suuntaamaan kohti rantaviivaa ja valkoista hiekkaa. Reitti paikanpäälle oli jo selvä, kiitos keskiviikon suunnistusreissun. Makasin auringossa hymy korvissa hieman reilut pari tuntia. Auringon alkaessa jo laskea lähdin rauhalliseen tahtiin kävelemään kämpälle. Loistava ilma, loistava olo, loistava Jamie Cullum! Kävin suihkussa, ja lähdin Michaelille kikkailemaan. Ja siellähän se ilta taas vierähti internetissä surffailun ja pyykkäämisen muodossa. Valmistautuminen Darwiniin lähtemiseen alkakoon!

Maanantaina vietin poikkeuksellisen paljon aikaa itsekseni. Kauppareissuni Oceankeys Shopping Centeriin peruuntui kuningattaren syntymäpäivän vuoksi, joten yritän pärjätä hoitoiaineillani ja muilla mömmöillä siihen asti, kunnes pääsemme Darwinissa käymään kaupassa. Pakko vielä mainita, että lilluin illalla kylvyssä sanaristokkoa tehden ja Jackoa kuunnellen. Sillä hetkellä en kyllä kadehtinut ketään muuta kuin itseäni :D Omaan seuraani kyllästyttyäni kävelin Michaelille ja vietin loppuiltani siellä.

Seuraava blogin päivitys tulee todennäköisesti taas noin viikon päästä Darwinista kotiuduttuamme. Pitäkäähän taas lippu korkealla siihen asti!

Already a week in Australia!

Saavuimme siis Perthiin maanantai-iltana ja aloitin työt heti tiistai-aamuna. Päivä kului palloillessa, uusia ihmisiä tavatessa ja nimiä opetellessa. Kävimme tekemässä pikavisiitin poikien ohjelmaan ja saimme Michaelilta tiiviin briiffauksen Australian, Catalysts Schoolsin ja Community Churchin historiasta. Kiireinen päivä päättyi nuorten aikuisten raamattupiirin jälkeen puoli kymmeneltä. Minun ja Kimmon lisäksi paikalla oli 5 nuorta aikuista ja Michael. Kyseisissä raamattupiireissä Michael opettaa ennalta valitusta teemasta ja tämän lisäksi paikallaolijat keskustelevat ja tarvittaessa esittävät lisäkysymyksiä aiheesta. Tänään pohdimme eri uskontojen näkemyksiä ja sitä, miten kristinusko elää ja vaikuttaa eri maissa. Saimme myös Kimmon kanssa hieman kertoa omista näkemyksistämme Suomen kirkon tilanteesta. Ehheheehe.

Keskiviikko kului myöskin tyttöjen ohjelman parissa. Olen yrittänyt ottaa hieman kontaktia (sosiaalisesti, ei fyysisesti) tyttöihin, ja he tuntuvat pääosin melko vastaanottavaisilta. Jonkin asteinen ”sosiaalinen kielimuuri” on kuitenkin edelleen hankaloittamassa vuorovaikutusta. Juuri keksimälläni sosiaalisella kielimuurilla tarkoitan (obviously) sitä, että joudumme näkemään kommunikoidessamme enemmän vaivaa vuorovaikutuksen tekniseen osuuteen kuin samankielisen henkilön kanssa puhuttaessa. Toisin sanoen käytämme paljon energiaa toistemme ymmärtämiseen, mikä saattaa joskus olla malttamattomille ja hieman kaaottisille nuorille haastavaa. Joudun esimerkiksi usein koettelemaan nuorten kärsivällisyyttä sanomalla ”pardon” tai ”sorry, I didn’t hear”. Toivottavasti tytöt kaikesta huolimatta jatkossakin jaksavat tarvittaessa toistaa kysymyksensä pariin otteeseen.

Torstain työpäivän jälkeen lähdimme yhdessä Kimmon, Michaelin ja Michaelin pojan Calebin kanssa hakemaan ostoskeskuksesta sim-kortit puhelimiimme, jotta yhteydenpito työntekijöiden ja läheisten kanssa tulisi halvemmaksi. Pakko kuitenkin myöntää, että en ole tähän päiväänkään mennessä laittanut kyseistä korttia puhelimeeni liittymän hankalan aktivoinnin vuoksi. Samana iltana lähdimme vielä Michaelin ja Calebin kanssa elokuvateatteriin (Michaelin piikkiin, tietenkin) katsomaan ”Push” –leffaa. Pari tuntia kestäneen äksön- ja kuvamanipulaationautinnon jälkeen siirryimme Subwayhin täyttämään muita tarpeitamme (Michaelin piikkiin taas, totta kai). Hieno maa on Australia. Hienoja ihmisiä.

Torstaista selvittyämme olikin viikon viimeisen työpäivän aika. Perjantai-aamupäivä sujui perinteisesti tyttöjen kanssa hengaillessa, iltapäivä Michaelin luona dataillessa ja ilta Maata Näkyvissä –festareita vastaavassa nuorille suunnatussa kristillisessä tapahtumassa. Kyseiseen tapahtumaan (Youth Alive) lähdimme iltapäivällä viiden aikaan yhdessä Michaelin, kahden poikien ohjelmassa olevan nuoren miehen ja äänekkään pelastusarmeijaporukan kanssa. Voin kyllä kertoa, että kyseisellä tunnin ajomatkalla oli paljon ääntä pienessä pakussa.

Youth Alive oli siis hyvin paljon MN-festareita vastaava tapahtuma, tosin puolet pienempi (n. 5000 kävijää). Nuoria oli kokoontunut eri puolilta Australiaa, hurraamisesta päätellen pääosa oli saapunut Australian eteläosista. Tapahtuma piti sisällään parin pienemmän bändin esiintymisen, testosteronia pursuavan vapaaehtoisleikin, Reggie Dabbsin erittäin humoristisen mutta vetoavan puheen ihmisluonnosta (kyseinen mies soitti muuten Michael Jacksonin Human Nature –biisin saksofonilla, oh my!) sekä pääesiintyjän Relient K:n vedon. Relient K on suhteellisen iso nimi niin Amerikan kuin Australiankin gospelpiireissä. Coldplaytä muistuttava bändi ei kuitenkaan herättänyt ainakaan itsessäni sen suurempia tunteita, joten illan parhaaksi anniksi jäi ehdottomasti Dabbsin mieleenpainuva puhe.

Lähdimme perjantaina puoli yhdentoista aikaan ajamaan takaisin Ocean Keysiä kohti. Istuin tällä kertaa pelastusarmeijaporukan keskellä ja nautin korkeita desibelilukemia huitelevasta puheesta osittain ehkä siksi, että tällä kertaa olin itse myös sitä muodostamassa. Tuntui hyvältä keskustella niin luontevasti erilaisten ihmisten (sekä eri-ikäisten nuorten että nuorisopapin) kanssa. Huomasimme toisissamme paljon sekä ihmettelemisen aihetta että yhteneväisiä ajatuksia ja tapoja. Tunsin oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani, että toimin sillä persoonalla joka todellisuudessa olen. Normaalisti olen yksi kovaäänisimmistä ja aktiivisimmista keskusteluun osallistujista, mutta täällä yllätyksekseni olen se kaikista hiljaisin. Uuteen rooliin sopeutuminen on ollut hankalaa, sillä vaikka kyseinen persoonan muutos on minusta itsestäni lähtöisin, en tunne olevani kotonani siinä. Keskusteluihin osallistuminen (todellisella persoonallani) on vaan usein ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun en jaksa punnertaa korrekteja sanoja ja kieliopillisesti puhdasta tekstiä itsestäni. Monesti jätän kommentoimatta myös siksi, että en yksinkertaisesti tiedä mielipiteeni kannalta keskeistä ja välttämätöntä sanastoa. Edellä mainittujen syiden vuoksi jään usein ennemmin kuuntelemaan muiden jutustelua kuin olen aktiivisena osallistujana mukana – mikä tietenkin sotii omaa luontoani vastaan. Kääh.

Oli uuden kokemuksia täynnä olevan päivän vuoro. Lähdimme Kimmon kanssa lauantaina aamupäivällä yhdentoista aikaan Perthin eläintarhaan. Ensin junalla (, jossa jokaisen pysähtymisen kohdalla varmistettiin kolmeen kertaan että matkustajat olivat kuulleet kyseisen aseman nimen) ja sen jälkeen suora bussiyhteys asemalta eläintarhalle. Koska saavuimme eläintarhalle kahdeltatoista, oli meillä viisi tuntia aikaa kiertää koko arsenaali läpi ja räpsiä kameroiden muistikortit täyteen. Niinhän siinä sitten kävi, että itse sain kyllä muistikorttini täyteen (4G), mutta emme ehtineet kiertää kaikkia eläintarhan osastoja läpi. Näimme niin mielettömästi kaikkea kiinnostavaa, että emme kyenneet edetä aikatauluun nähden riittävän nopeasti. Mikäli sinua kiinnostaa nähdä eläintarhasta otettuja räpsyjä, kirjaudu naamakirjaan (se, jolla ei ole profiilia siellä hävetkööt! ;D) ja klikkaa tästä. Heitettyämme itse itsemme ulos eläintarhasta, palasimme bussilla Esplanadille ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Silmiimme (vai neniimme?) kantautuikin sopivasti KFC:n antimet. Kyseisellä peliliikkeellä saimmekin rustattua KFC käynnin ”pakko tehdä” -listalta. Kannatti kokeilla! Nams.

Elämä jatkuu eläintarhan ja KFC:n jälkeenkin! Sunnuntaiksi olimme suunnitelleet Kimmon kanssa lähtevämme noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päähän merenrantaan. Sitä ennen kuitenkin saimme osallistua Oceankeys Community Churchin aamujumalanpalvelukseen. Kyseinen Michaelin vetämä ylistyspainotteinen jumis pidettiin asuttamani kämpän alakerrassa, tarkemmin tyttöjen pienehkössä opetustilassa. Paikalle saapui vajaat 20 henkilöä, valtaosa heistä jo meille ennestään työpiireistä tuttuja. Reilun tunnin kestänyt häppeninki oli oikein nautittava kauniiden ylistyslaulujen, ystävällisen jutustelun ja ajatuksia herättävän saarnan ansiosta. Saarna pohjautui kysymykseen siitä, millaisia me olemme olleet rakkaimmillemme kuluneena viikkona. Olemmeko olleet tuntemisen arvoisia? Olemmeko asettaneet heidät omien tarpeidemme edelle? Saarnan yhteydessä Michael sanoi osuvasti, että ikävän tunteminen kertoo paljon ihmisten merkityksestä ja vaikutuksesta omaan elämäämme. Tuntiessaan ikävää saa olla onnellinen siitä, että on ikävöinnin arvoisia ihmisiä elämässä – ihmisiä, kenen tietää välittävän ja rakastavan. Muutama kyynel vierähti poskelleni ajatellessani itselleni rakkaita ihmisiä. Eilen, tänään ja huomenna olen kiitollinen ja iloinen kaikista teistä ihmisistä, ketä ikävöin.

Aamun ylistyshetken ja sen jälkeisen datailutuokin käynnistämänä lähdimme kolmen aikaan kamppailemaan merituulta vastaan. Intian valtamerta kohti tallustaessamme saimme kunnon vesisateen niskaamme, eikä edes sateenvarjo auttanut kroppaa pysymään kuivana. Farkut ja kengät märkinä jatkoimme matkaa suolan tuoksu nenässämme. Pienen jyrkänteen ylitettyämme eteemme avautui – taas kerran – valtavan kaunis näköala. Kivikkoiset rannat, vaalea hiekka, meren takana loistava aurinko ja aava vaahtoava meri pakottivat tarttumaan kameraan ja tallettamaan kyseistä näköalaa kaikista mahdollisista kuvakulmista. Päätimme myös Kimmon inspiroinnin tuloksena ottaa muutamia kuvia toisistamme teemalla ”aallokkoja kesyttäjät”. Muutama mukava räpsy saatiinkin kuvakollaasiimme. Nyt on siis todistusaineistoa siitäkin, että kyllä mekin siellä paikalla oltiin kameroiden lisäksi! Kauniin auringonlaskun saattelemana palasimme Michaelille, jossa teimme pakolliset valokuvien siirto- ja varmuuskopiokikkailut ja pidimme lyhyehkön palaverin Michaelin kanssa tulevien viikkojen aikataulusta. Kymmenen jälkeen palasin takaisin kämppääni latautumaan uutta päivää varten.

Maanantai! Ensimmäinen viikko on takana ja edelleen hymyilyttää olla täällä. Olemme yrittäneet Kimmon kanssa miettiä mitä tekisimme kahden viikon lomallamme, joka itse asiassa alkaa jo tämän viikon torstaina! Australiassa on valtakunnallinen kahden viikon loma kouluissa, joten myös tyttöjen ja poikien ohjelmat lopettavat toimintansa siksi aikaa. Vaihtoehtoiset lomakohteet ovat tällä hetkellä Etelä-Australia (Adeleiden ympäristö), Pohjois-Australia (Darwin) ja Uusi-Seelanti (yöpyminen tuttujen luona Aucklandissa, mutta liikkuminen molemmilla saarilla). Jokaisessa vaihtoehdossa on isot plussat, mutta myös omat haastavuutensa. Koska lomamme ajankohta tuli aika yllätyksenä, meillä ei ole kovin ruhtinaallisesti aikaa miettiä kohdetta ja tehdä valmisteluja ennen lähtöä. Australia on valtava mantere, joten tarvitsemme mahdollisesti sekä lentoliput että hotellimajoituksen. Pistetään nakkeja nippuun että kaikki järjestyy suhteellisen kivuttomasti ja molempien odotuksia vastaavasti!

Palantaanpas takaisin maanantaihin. Vietin töissä mukavan jutustelutuokin minua vuotta vanhemman nuoren naisen kanssa. Kyseinen henkilö on tyttöjen ohjelmassa sekä oppilaana että harjoittelijana. Opetin hänelle myös muutamia suomenkielisiä sanoja ja fraaseja. Ei niistä sen enempää :D

Työpäivän päätyttyä kolmelta suuntasin Michaelille. Meidän piti lähteä illalla pelaamaan koripalloa, mutta valtavan määrän sapuskaa sisältänyt vatsa ei ollut kovin innostunut ajatuksesta, joten skippasimme riehumisen tällä kertaa. Katsoimme illalla vielä ”Knowing” -leffan (, josta nukuin vain viimeiset 5 minuuttia O_o) ennen kuin lähdin takaisin kämppääni.


Take care my dear friends!

Update!

Good morning Australia! Vai oliko ensimmäinen aamuni sittenkään niin hyvä? Ei tainnut olla. Herättyäni makasin tovin lamautuneena sängyssäni. Mihin hittoon olen taas itseni sotkenut, mietin. Kuulin alakerrasta pientä hälinää, enkä yksinkertaisesti halunnut nousta heti sängystä ylös. Hetken aikaa ajatuksia kerättyäni aloin valmistautua alakertaan uskaltautumiseen.

Tässä lähtökohtani ensimmäiseen harjoittelupäivään. Aamuisin herättyäni minua hieman edelleen vainoaa se ajatus, että en jaksaisi nousta uuteen päivään. Harjoittelupaikka on vaikuttanut ihan ok:lta, mutta alkupäivien raskaasta sopeutumisesta johtuen tuntuu päivän käynnistäminen hieman vastenmieliseltä. Huomaan odottavani varsinaisten harjoittelutuntien päättymistä todella aktiivisesti, sillä erityistä painetta koen juuri työtuntien aikana. Tähän tunteeseen varmasti tulee selvennöstä jatkossa.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet vauhdikkaasti. Pääosin olen varsinaiset harjoittelutunnit (klo. 9.00-15.00) viettänyt tyttöjen ohjelmassa. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että olen mukana alakerrassa toimivassa 12-19-vuotiaille tytöille suunnatussa vaihtoehtoisessa koulutusohjelmassa. Päivät pitävät sisällään oppitunteja (en osaa vielä määrittää kuinka usein oppitunteja pidetään), tytöt saavat opetella erilaisia kädentaitoja kuvataiteesta kokkaukseen, kehittää motorisia taitoja esimerkiksi koripalloa pelatessa sekä oppia sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä ja toimivaa vuorovaikutusta. Oma roolini ja paikkani tässä ohjelmassa on itselleni vielä hieman kysymysmerkkinä, mutta todennäköisesti päätehtäväni on luoda tyttöihin vuorovaikutuksellinen suhde, olla positiivisena esimerkkinä ja auttaa tarvittaessa käytännön toimissa. Suurimman osan ajasta pelaan tyttöjen kanssa biljardia ja osallistun tavalliseen kanssakäymiseen heidän kanssaan.

Toimin siis pääosan harjoittelusta tyttöjen parissa kun taas Kimmo työskentelee poikien kanssa. Jossain vaiheessa aiomme vaihtaa osia keskenämme / mahdollisesti toimia yhdessä jonkin aikaa jommassa kummassa ohjelmassa.

Tyttöjen ja poikien koulutusohjelmat (kulkevat nimellä Catalysts Schools) on perustettu erityisesti niille nuorille, jotka ovat aiemmin tipahtaneet valtion tarjoamasta koulutuksesta ja joutuneet elämässä väärille urille. Monien taustalla on erilaista hyväksikäyttöä perheessä sekä kärsimystä vanhempien alkoholismista- tai mielenterveysongelmista. Lähtökohdat koulutusohjelman aloittamiseen ovat siis nuorten eri-ikäisyydestä ja erilaisesta historiasta johtuen vaihtelevat. Toiset eivät osaa kirjoittaa tai tiedä Australian pääkaupunkia, toiset ovat päässeet oppimisessaan edellisiin verrattuna huomattavasti pidemmälle. Tämä tekee työn haastavaksi.

Aussien rennosta elämäntavasta johtuen myös toiminta ohjelmassa on leppoista. Koulun tulisi alkaa teoriassa yhdesältä, mutta käytännössä kaikki ovat ehkä saattaneet tulla kymmeneen mennessä paikanpäälle. Näiden kuluneiden kolmen päivän aikana tytöillä on ollut yksi puolentoista tunnin oppitunti, muuten he ovat pääasiassa henganneet ja yrittäneet keksiä tekemistä siihen asti kunnes lähtevät kotiin. Kokoonpano vaihtelee päivittäin eli monet tytöt jättävät usein ilmestymättä paikalle.

Siinä siis työnkuvani hyvin tiivistetysti. Sekä tyttöjen että poikien ohjelmat pyörivät arkipäivinä (teoriassa) klo. 9.00-15.00 välisenä aikana (paitsi perjantaisin klo. 9.00-14.00). Tämän lisäksi osallistun maanantai-iltaisin koripallon pelaamiseen, tiistai-iltaisin nuorten aikuisten raamattupiiriin ja perjantai-iltaisin jonkinlaiseen työntekijöiden koulutukseen. Lisäksi sunnuntaisin meidän oletetaan osallistuvan ylistyshetkeen (as in jumalanpalvelukseen). Tällaiset kiinteät ohjelmat ovat siis luvassa viikottain. Näiden lisäksi tulemme varmasti tekemään monia muita asioita Suomessa jo perinteiseksi muodostuneen näyttöpäätteen edessä istumisen sijaan. Kuten Michael sanoi, aktiivinen liikkeessä oleminen pitää koti-ikävän poissa!

Asun siis Australiassa ollessani harjoittelupaikkani yläkerrassa. Minulla on täällä huone (arviolta noin 11m2), jossa on kaksi sänkyä, kaksi yöpöydän laatikostoa sekä kaapit (jotka ovat täynnä tavaraa). Yläkerrassa on myös toinen rakenteeltaan vastaava huone, joka toimii tällä hetkellä toimistona. Lisäksi täällä on mukava oleskelutila televisioineen ja sohvineen sekä vessa / suihku. Mikäli illalla alkaa maha kurnia, käyn hakemassa alakerran jääkaapista jotain purtavaa (, jota en ole ehtinyt sinne vielä hankkimaan). Kämpässäni on myös melko kylmä, mutta tätäkin pääsen karkuun lämpimään petiini. Toistaiseksi olen viihtynyt täällä omassa rauhassani oikein hyvin, mitä nyt välillä iltaisin autioon taloon hiipiminen aiheuttaa lieviä kauhun tunteita. Minulla ei ole vielä nettiä eikä kattolamppua huoneessani, joten olen muun muassa näiden asioiden vuoksi viettänyt melko vähän aikaa tässä määräaikaisessa kämpässäni. Uskon, että kaikesta huolimatta tulen myös jatkossakin hengaamaan pääosan ajasta Michaelin luona.

Etukäteen hieman jännittämäni englannin kielen sujuminen oli jokseenkin hieman oikeutettua. Puheet australialaisten vaikeaselkoisesta aksentista pitää täysin paikkansa. Se, että osaa englantia, ei vielä tarkoita sitä, että ymmärtää ausseja. Seriously! Näin se vaan menee. Tämä tekeekin harjoittelusta erityisen hankalaa, sillä en pysty toimimaan koko persoonallani tässä työssä. En osaa ilmaista itseäni yhtä hyvin englanniksi kuin suomeksi, enkä toisaalta pääse mukaan kaikkeen ympärilläni tapahtuvaan. Usein tuntuu aika yksinäiseltä, kun tietää olevansa ainut joka ei ymmärrä mistä esimerkiksi ihmiset keskustelevat tai mille he nauravat. Hankalaksi ymmärtämisen tekee erityisesti se, että nuoret puhuvat tavallisesti hyvin voimakkaalla ja huolettomalla aksentilla erittäin nopeaan tahtiin ja hiljaiseen ääneen. Tavallisesti ymmärtääkseni keskustelun minun tulee olla vähintään metrin päässä tytöistä, ennen kuin saan heidän puheestaan selvää. Musiikin huutaminen taustalla ei tietenkään helpota tilannetta. Tämä on tällä hetkellä suurin paineita aiheuttava tekijä, joka vaikuttaa aamuisin mielialaan aloittaa uusi päivä. Muuten puheen ymmärtäminen ja tuottaminen sujuu oikein hyvin, eikä esimerkiksi Michaelin perheen aksentti hankaloita enää sanojen tunnistamista. Askel askeleelta siis edetään tässäkin asiassa.

Excitement, Suurlähettiläät and landing with the most beautiful views so far!

Monday 14.9.

Heräsimme aamulla kahdeksan jälkeen ja yllätykseksemme huoneemme eteisen lattialle oli tiputettu viesti. Olimme saaneet varoituksen tulevina päivinä Hong Kongin yllä pauhaavaasta tuulesta. Lukiessamme taifuunin eri asteista, jäimme jännityksellä miettimään miten ilma saattaisi vaikuttaa iltapäivällä lähtevään lentoomme. Aamupalan yhteydessä kävimme aulasta kysymässä, oliko heillä enemmän tietoa tilanteesta. Vastaanottovirkailija totesi, että toistaiseksi lennot kulkevat normaalisti aikataulun mukaan. Huh. Ei muuta kuin huoneeseen pakkaamaan viimeiset tavarat laukkuihin ja suunta kohti Etelänapaa!

Hyppäsimme ennen kymmentä taksiin, joka ystävällisesti vei meidät Bp International Housesta (hotellistamme) Hong Kongin lentokentälle. Halusimme olla paikanpäällä hyvissä ajoin välttääksemme lennolta myöhästymisen. Mitkään aikaisemmat merkit eivät ole tosin viitanneet siihen, että olisimme Kimmon kanssa kovin avuttomia lentokentällä sompailijoita, päin vastoin! Tälläkin kertaa olimme enemmän kuin täysin oikeassa paikassa täysin oikeaan aikaan joka etapilla. Täysin. Rock rock!

Kävimme juomassa herkulliset smoothiet ja kiertelimme monia kiehtovia kauppoja aikaa tappaessamme. Hehe. Löysin lopultakin sitä käsittämätöntä kiinalaista tavaraa, mitä olen toivonut näkeväni maassa oleskelumme aikana. Esimerkiksi lasten lelut olivat kyllä jotain sanoin kuvaamatonta, samoin matkamuistokaupat täynnä sitä-klassista-ellei-jopa-legendaarista-turisteille-suunnattua-kamaa. Lisäksi kävimme ihka aidossa World Disneyn lelukaupassa! OMG! You should have seen it! Taas olin hyvin mehuissani, ja niiden liemien ansiosta löysin jo ensimmäiset tuliaisetkin.
Ennen lentokoneeseen nousemista olimme hieman huolissamme lentokentän ikkunoista näkyvästä maisemasta: taivas oli täynnä harmaan eri sävyjä eivätkä vuorilta nousevat pilvet näyttäneet erityisen hyvinvoivilta. Suomalaista raukkamaisuutta uhmaten hyppäsimme kuitenkin koneeseen, ja lopulta ainakin itse päädyin fiilistelemään - Suurlähettiläiden avustamana - hieman pomppuista ja epävarmaa kyytiä.

Tuntien kuluessa syöden ja musiikkia kuunnellen aloimme lähestyä määränpäätämme. Perth oli valtava valomeri keskellä pimeyttä. Lentokoneen ikkunasta avautui kyllä uskomattoman kaunis näköala, edes aikaisemmin auringonlaskussa hurmanneet pilvipatsaat eivät vetäneet vertoja tälle näköalalle.
Lopultakin astuimme maailman toisella puolella sijaitsevan maan kamaralle. Aina kun olen saanut hetkellisen ymmärryksen tunteen siitä, mihin olen tullut ja kuinka pitkäksi aikaa, tuntuu ajatus niin käsittämättömältä, että menetän kyseisen tunteen välittömästi. Ennalta ymmärtäminen on siis aivan yhtä tyhjän kanssa. Omaa pienuuttaan ja maailman suuruutta ei vaan voi ymmärtää, vaikka istuisi perse homeessa lentokoneessa maailman tappiin saakka.

Lentokentällä meidät tyrmättiin rasittavilla turvatarkastuksilla. Jouduimme täyttämään hyvin tarkan lomakkeen, jossa kyseltiin matkalaukkujemme sisällöstä. Täytettyämme lomakkeen monet virkailijat tarkistelivat kirjoittamaamme ennen laukkujen läpivalaisemista. Itse koin valtavaa painetta siitä, että laukkuni sisällä oli Suomesta tuotuja makeisia, jotka ”taisin jättää vahingossa mainitsematta lomakkeessa”, ja nyt olin vielä joutumassa tarkkaan syyninkiin jossa laukkuni sisältö saadaan selville *nielaus*. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja virkailijat päästivät minut herkkuineni läpi tarkastuksista.

Pääsimme juuri lentokentän sisäänkäynnin luo kun näimme harjoitteluohjaajamme näköisen kaverin kävelevän ovista sisään. Kaveri esittäytyikin etsimäksemme Michaeliksi ja mukana tullut nuorempi, samanoloinen heppu Michaelin pojaksi. Hyvä. Ei jouduttu alkaa soitella hotelleihin hätäyöpaikkaa etsien.

Hyppäsimme tavaroinemme autoon ja suuntasimme Ocean Keysiin. Michael kertoi matkalla, että tulisin nukkumaan harjoittelupaikkani yläkerrassa (on parempi jos tyttöjen puolella asuva opiskelija on samaa sukupuolta) ja Kimmo Michaelin luona. Järjestely on poikkeuksellinen, edellisinä vuosina kaikki opiskelijat ovat asuneet tyttöjen puolen yläkerrassa, mutta tänä vuonna ei yläkerrassa ole kuin toinen huone käytettävissä tilanpuutteen vuoksi. Miehet jättivätkin minut tulevaan asuntooni ja jatkoivat matkaa parin minuutin kävelymatkan päähän Michaelille.

Täytyy kyllä sanoa, että olin aluksi enemmän kuin järkyttynyt vasten kasvoja iskeytyneestä todellisuudesta. Ei ainoastaan ”yksin” oudossa maassa, ”yksin” oudossa kaupungissa vaan myös ypöyksin oudossa talossa. Väsyneenä ja turhautuneena purskahdin itkuun ja soitin kotiin itseäni lohduttaakseni. Läheisen äänen kuuleminen helpotti, ja sain taas suhtauduttua uuteen tilanteeseen rakentavammin: jos tuntuu että en yhtään pidä tästä asumismuodosta, voidaan tilannetta tarvittaessa miettiä uudestaan.

Kaikesta aivokuoren aktiivisesta toiminnasta huolimatta nukahdin heti sänkyyn päästyäni (yöllä noin kahden aikaan).

Sweat, flamingos and a tropical storm!

Sunday 13.9.

Löysin olosuhteiden pakosta itseni taas hotellin aulan nahkasohvilta. Ulkona on järkyttävin myrsky mitä olen koskaan nähnyt! Paikallisten uutisten mukaan kyseinen trooppinen myrsky ei ole näissäkään mittakaavoissa mistään kevyimmästä päästä. Salamat valaisevat sekunnin välein koko taivaan, ja kadulle uskaltautuvat ihmiset puskevat eteenpäin armotonta tuulta ja sadetta vastaan. Kimmo alias kamikaze-harakiri jäi hotellihuoneeseen (kerrokseen 23) valokuvaamaan salamoita. Hullu.

Minulla on siis ainakin siihen asti aikaa kirjoittaa blogia kun joko a) myrsky laantuu tai b) kannettavasta loppuu akku. Tällä hetkellä kun tuuli ja sade rynnii hotellin ovistakin sisään, uskon että todennäköisempi syy lopettaa kirjoittaminen on akun loppuminen. Joudun siis toistaiseksi kirjoittaa ensin tekstit koneelleni, ja tilaisuuden tullen julkaisen ne blogissani enemmän tai vähemmän jälkeenpäin.

Heräsin aamulla puoli kahdeksalta kauniiseen aamuun. Taivaanranta kellersi ja kaupungin päällä leijuva usva pehmensi näköalaa. Koska Kimmo heräsi samoihin aikoihin, päätimme heti lähteä aamupalalle hotellin alakertaan. Ruoka oli arvatenkin hyvin erilaista kuin Suomessa, joten vatsaani ajatellen halusin pitäytyä vähiten epäilyttävän näköisissä ruokalajeissa kuten vaaleassa leivässä ja kroisanteissa. Syötyämme palasimme hotellille viettämään siestaa, joka venyikin Kimmon kohdalla kolme tuntiseksi :D Norah Jonesin kuunteleminen rauhoitti mieltä ja kehoa, joten sain eilistä paremmat lähtökohdat uuteen päivään. Jei!

(HUOM! Seuraava kappale saattaa sisältää materiaalia, joka kiinnostaa ainoastaan valokuvausta harrastavia lajitovereita.) Suuntasimme puolilta päivin kaupoille. Ensimmäisenä bongasimme valokuvaustavaraa sisältävän liikkeen. Mukaani tarttui UV-suotimet molempiin objektiivieni linsseihin. Maksoin suotimista (77mm ja 67mm) yhteensä 500 Hong Kongin puntaa eli noin 50€. Halvalla siis irtosivat. Kyseisen kaupan hintatason kiinnostaessa halusin vielä kuitenkin kysyä omistamani 17-40mm 4L -objektiivin hintaa. Itsehän maksoin Suomessa kyseisestä käytetystä objektiivista 650€, mutta täällä se olisi irronnut uutena noin 570 €:lla. Vinkki: jos haluat halpoja obiskoita, kohdista seuraava matkasi Kiinaan!

Sain tyydytettyä valokuvaushimoani hotellin kupeessa sijaitsevaan kauniiseen puistoon. Pienestä alueesta löytyi paljon kuvausmateriaalia: erikoisia puita, eksoottisia lintuja kuten flamingoja ja mandariinisorsia sekä kauniita kukka-asetelmia. Aika mehuissani olin, kuten arvata saattaa.

Seuraavaksi jo lievän pyörrytyksen pakottamana aloitimme ruokapaikan metsästämisen. Päädyimme pienehköön ravintolaan, jossa heitin ceasar –salaatin huiviini ja Kimmo heitti pitsan (päähänsä, koska sillä ei ollut huivia). Jokseenkin yksinkertaisen mutta maukkaan ruoan jälkeen oli taas voimia jatkaa matkaa. Kiertelimme kyllä muutamia vaatekauppoja, mutta käteemme ei tarttunut ainuttakaan vaatekappaletta. Ehkä Australiasta sitten. Lopulta väsymys ja Kimmon vatsassa olevan kanan lento pyysivät meitä ystävällisesti siirtymään hotellihuoneeseen. Katselimme päivän otoksia, siirtelimme kuvat toisillemme ja otimme varmuuskopioita. Kohtuullinen saldo (kamerani räpsähti tänään reilut 600 kertaa), sanoisinko. No en sano. Aina on varaa parempaan. Hih.

..

Uskaltauduttuani illalla takaisin huoneeseen, valvoimme tovin muun muassa Spiderman 1:n parissa ennen nukkumaanmenoa. Kuten otsikosta näkee, päivä on taas kerran ollut hyvin antoisa kaikessa rikkaudessaan. Käsitys Hong Kongista on muuttunut hieman alkushokin väistymisen myötä. Lopullinen johtopäätös, se että en ikimaailmassa voisi muuttaa tänne pysyvästi, ei ole kuitenkaan muuttunut. Lähdemme siis huomenna Australiaan kiitollisina uusista kokemuksista, mutta helpottuneina siitä ettei tämä ole the kohdemaa.