Tämä blogini viimeinen päivitys tulee myöhemmin kuin kuvittelin – olen nimittäin Suomeen palattuani käyttänyt kaiken aikani asettumiseen, opiskeluun ja ystäviin. Näin loppuviikosta kiire on hellittänyt ja sitä myötä minulla on aikaa istahtaa alas muistelemaan viimeisiä Australiassa vietettyjä päiviä ja niihin sisältyviä sielunmaisemia. Tässä vaiheessa haluan sanoa valtavan kiitoksen mielenkiinnosta ja kaikesta tuesta jonka kotisuomesta asti minulle lähetitte. Toivottavasti vielä jonain päivänä saan aihetta jatkaa samaisen blogin kirjoittamista ja vielä pidemmän kaavan mukaan!
Viimeisenä kaukaisella mantereella vietettynä sunnuntaina (7.12.) oli aika viettää myös viimeistä jumalanpalvelusta. Ajatus sai kyyneleet virtaamaan. Tiedän tulevani jonain päivänä vielä takaisin, mutta samaan aikaan on pakko myöntää etteivät asiat tule ikinä olemaan samalla tavalla kuin nyt. Nämä päivät ovat olleet ainutlaatuisia, näitä päiviä ei voi enää koskaan elää samalla tavalla uudelleen.
Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin ensin pikaisesti Michaelille nauttimaan grillin antimista ja sen jälkeen Michaelin ja Calebin sekä Shannonin ja Timin kanssa heidän valmistusvaiheessa olevalle rakennukselleen fyysisen työn pariin. Hetken aikaa rakennuksella rehkittyämme menin uimaan läheiselle rannalle miesten kanssa, Shannon päätti jäädä rannalle istuskelemaan. Muistan miesten kommentin: ”on liian tuulinen ilma, aallot ovat liian tiheitä ja pieniä boogie boardien käyttöön”. Too small u say? Uimassa ollessamme aallot suurenivat tasaisen tappavaan tahtiin, ja lopulta meidän oli pakko jättää boogie boardit Shannonin hoiviin – kukaan meistä ei nimittäin vaikuttanut halukkaalta katkaisemaan selkänsä. Loppuvaiheessa minulla ei ollut mitään kontrollia valtavan aallon iskeytyessä. Yrittäessäni ponnistaa aallon yli, se heitti minut väkivaltaisesti ja välinpitämättömästi matalaan rantaveteen. Yrittäessäni sukeltaa aallon läpi (mikä on suuren aallon kohdalle osuessa järkevämpi vaihtoehto), löysin taas itseni rannalta. Ikinä en tiennyt mihin päädyn ja milloin. Hehe. Pariin otteeseen meinasi bikinien alaosa lähteä omille teilleen (sain kopin, jei) ja kerran aallon sisällä pyöriessäni onnistui yläosa aukeamaan. Mutta kukaan ei huomannut mitään ja sehän oli pääasia (sen lisäksi että pysyin hengissä). Mitä tästä opimme? Isoihin aaltoihin hakeutuessasi osta a) kokouimapuku tai b) muutaman numeron liian pienet bikinit.
Hetken aikaa rannalla sydämentykytystä tasattuani halusi osa porukasta jo jatkaa matkaa kotiinpäin. Päätimme Calebin ja Timin kanssa käydä kuitenkin vielä katsastamassa rannasta noin 50 metrin päässä olevan riutan. Uimme vastavirtaan niin paljon kuin vain saimme potkureistamme irti, mutta emme koskaan päässeet riutalle asti. Ottaessamme yhden vedon eteenpäin ajauduimme 1,5 taaksepäin. Lopulta voimien alkaessa loppua palasimme hyytelöjalkojen voimin rannalle toipumaan uuvuttavasta ja turhasta ekskursiosta.
Somerlyn suihkun kautta suuntasin askeleeni Michaelille nauttimaan päivällisestä. Saimme Kimmon kanssa maistaa grillituotteiden yhteydessä kengurun lihaa, jonka maku toi omaan mieleeni teeren lihan maun (mikäli se nyt kellekään mitään sanoo). Kiteytetysti sanottuna oikein maittavaa siis!
Uusi viikko pyörähti maanantaina käyntiin ensin mukavan leppoisalla työpäivällä ja sen jälkeen auringonotolla Somerlyn takapihalla. Reilun tunnin aurinkoenergiaa haalittuani lähdin ostamaan itselleni muutamia uusia Billabongin vaatteita läheisestä ostoskeskuksesta. Illalla katsoimme Michaelilla leffamaratonimme viimeisen osan, Jurassic Park 3:n Kimmon ja Calebin kanssa.
Tiistaina vietimme hieman erilaisen päivän töissä, kävimme nimittäin tyttöjen kanssa Adventure World -nimisessä vesi- ja huvipuistossa. En muistakaan olleeni vesiliukumäissä lapsuusvuosieni jälkeen. Mukavan reissumme jälkeen olin neljän aikaan takaisin Somerlyssä, kävin suihkussa ja lähdin Michaelille tietokoneen ja tv:n äärelle. Vaikka olin poikkeuksellisesti jo puoli kahdentoista aikaan sängyssäni valmiina nukkumaanmenoon, ei uni halunnut olla ystäväni. Niinpä kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta yöllistä maisemaa siihen asti kunnes silmäluomeni painuivat muutaman tunnin valvomisen jälkeen kiinni.
Keskiviikkoaamuna heräsin tahtomattani kuudelta - parin päivän päässä oleva lähtö alkaa selvästi vaikuttaa unensaantiini. Tekemisenpuutteessa imuroin huoneeni ja yläkerran, pesin vessan ja pakkailin tavaroita. Tällä hetkellä ruumaan menevä laukkuni painaa noin 19 kiloa, eli hyvältä näyttää! Illalla pelasimme ensimmäistä kertaa Kimmon, Calebin ja Shannonin kanssa Pictionarya, heh. Oman mausteensa pelaamiseen tuo tietenkin se, että eihän me nyt kaikkia englannin kielisiä sanoja Kimmon kanssa tiedetä :D Välillä emme tienneet mitä arvattava sana edes tarkoitti, välillä tiesimme sanan suomeksi mutta emme englanniksi. Lievä etulyöntiasema ausseilla siis – ehkä :D Mutta meidän hauskanpitoa tuollaiset pikkuasiat eivät tietenkään haittaa!
Torstain lounastamassa vietetyn viimeisen varsinaisen työpäivän jälkeen kävin Joondalupin ostoskeskuksessa hakemassa pienempää ja suurempaa kiitoslahjaa erityisesti Michaelin perheenjäsenille. Mukaani tarttuikin leffaa, koriste-esinettä, läjä kiitoskortteja ja iso boogie board. Reissulta tultuani kirjoittelin kortteja ja paketoin lahjoja, illaksi menin Michaelille pelaamaan Pictionarya uudella kokoonpanolla. Pelituokion jälkeen katsoin vanhojen aikojen kunniaksi Twilightin ja lopulta ennen kämpälle lähtöäni hyvästelin Michaelin tyttären Shannonin ja hänen miehensä Timin. Viimeinen ilta Michaelilla vietetty, viimeinen yhteinen perhepäivällinen nautittu. Viimeinen.
Lopultakin upean matkamme oudoksutuin päivä koitti. Heräsin perjantaiaamuna yhdeksältä töihin päätehtävänäni suursiivota Somerlyn alakerta koulun joululoman alkamisen vuoksi. Kimmo ja Michaelkin tulivat jossain vaiheessa paikanpäälle, joten sain Kimmosta avukseni potentiaalisenikkunanpesuapupojan. Pitkä ja Pätkä pesemässä ikkunoita. Kahdentoista jälkeen lähdimme työporukalla lounastamaan samaan ravintolaan, jossa olimme eilen tyttöjen kanssa syömässä. Jouduin taas hyvästelemään (ainakin toistaiseksi) suuren osan rakkaita ihmisiä. Sain työtovereiltani tunteita herättävän kortin ja kullatun Australia teemaisen taulun. Ruokailun jälkeen vaihdoin vaatteet ja suuntasin Michaelille viettämään Kimmon ja Calebin kanssa aikaa siihen asti kunnes Michael tuli palaveristaan ja lähti kanssani nauttimaan Intian valtameren aalloista ja lämpimästä merivedestä. Puoli tuntia polskittuamme palasin Somerlyyn kaunistautumaan, pakkaamaan laukkuni lähtövalmiuteen ja hyvästelemään kolme kuukautta parhaalla mahdollisella tavalla palvelleen kotini. Hieman kuuden jälkeen tulivat Kimmo, Michael ja Caleb hakemaan minut mukaansa kasinolle.
Nautin olostani syödessäni fish ’n chipsejä ja katsellessani miesten pelaamista. Illan edetessä hakeuduimme lopulta kaikki samaan pöytään pelaamaan blackjackia ja laitoin uhkarohkeasti jopa 40 dollaria (n. 25e) likoon. 45 dollaria pelistä voitettuani päätin lopettaa pelaamisen, koska ei ole vain pokkaa jatkaa pidemmälle :D.
Puoli kymmeneltä lähdimme ajamaan kohti lentokenttää. Ajatukseni törmäilivät kaaosmaisesti toisiinsa, eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Mihin tässä vielä päädytään, milloin pääsen takaisin. Lentokentälle selvittyämme ja tavaroista eroon päästyämme menimme pienehköön baariin skoolaamaan kuluneen kolmen kuukauden kunniaksi ja täyttämään harjoittelupapereitamme baileys -lasien ääressä. Michaelin kanssa käydyn lyhyen reflektion ja mieltä kohentavan palautteen jälkeen kävelimme sille legendaariselle rajalle, jota omaiset eivät saa enää ylittää. Tässä se nyt sitten oli. Tämä se oli. Viimeiset kiperimmät hyvästelyt ennen lähtöä. Kuten ennalta saattaa arvata, taaskaan en kyyneleiltä säästynyt. Ihme pilli-itku.
Hyvästelyjen jälkeen kävelimme kiirehtien toisen check in:in ja turvatarkastusten jälkeen jonottamaan lentokoneeseen pääsyä. Koneeseen istahdettua oli hämmentynyt olo. Jalat tuntuivat kuljettaneen kroppaa eteenpäin koko tämän päivän, mutta järki ja sydän oli jossain kaukana perässä. 7 tunnin lentomatkalla Perthistä Hong Kongiin yritin leffaa katselemalla, musiikkia kuuntelemalla ja nukkumalla saada aikaa kulumaan. Nukkuminen oli enemmänkin säälittävä yritys syvällisen ja levollisen unitilan sijaan, joten lauantaiaamuna Hong Kongiin laskeuduttuamme oli olo kuin tappiin asti juoksupyörässä juosseella marsupilamilla. Kuuden tunnin kentällä kököttäminen ei tietenkään parantanut tilannetta, vaikka sainkin tuolille kallistettuani ja napit korviin laitettuani hetkeksi unenpäästä kiinni. Konetta odotellessamme kävimme myös Burger Kingissä syömässä ja vedet silmissä vitsailemassa. Miten niin väsyneitä ihmisiä ja levottomia ajatuksia. Tummien perhosten koti between ur legs.
Jälleen kerran piti nousta lentokoneeseen, tällä kertaa vielä pidemmäksi aikaa. 13 tunnin lento Lontooseen tuntui sujuneen kuitenkin yllättävän kivuttomasti. Saimme nauttia ekstratilasta, sillä vieressämme oli kaksi tyhjää jalkojen leputtamisen ja nukkumisasennon vaihtamisen mahdollistavaa istumapaikkaa. Katsoin kolme leffaa ja käytin suuren osan ajasta niin syömiseen kuin musiikin kuuntelemiseenkin. Sama meno jatkuu siis niin Ausseissa, Suomessa kuin lentokoneessakin -.-
Heathrowin lentokentälle laskeuduttuamme menimme (siis Kimmon kanssa) erääseen hyvin tunnelmalliseen kahvilaan istumaan ja pohtimaan loppuillan ja huomisen päivän kulkua. Kello oli noin yhdeksän, istuimme pienen puisen pöydän ääressä himmeässä valaistuksessa lämmittävän kahvin ja laten äärellä. Taustalla soi Jamie Cullumin What a difference a day made. Sain kyllä aivan mielettömästi kiksejä kyseisestä hetkestä, se oli varmasti sitä mitä juuri Lontoo on omiaan tarjoamaan.
Alkuperäisen suunnitelmamme yöpyä lentokentällä päätimme olla toteuttamatta jäätymisen, liiallisen epämukavuuden ja varkauden kohteeksi joutumisen pelossa. Löysimme infopisteen kautta kohtuullisen hintaisen ja sopivalla etäisyydellä olevan hotellin, jonne lähdimme välittömästi taksin kyyditseminä. Lämmöstä ja puhtaudesta onnellisina kävimme yhdeltätoista nukkumaan – itse tosin jouduin odottamaan kolmeen asti unen tulemista. Aikaero sekoitti kroppaani sen verran, että en myöskään saanut nukuttua kuin sen kolme tuntia eli heräsin taas kuudelta tekemään sudokua ja kuuntelemaan Australiassa löytämieni bändien tuotantoa.
Sunnuntai lähti siis itselläni käyntiin jo aikaisin aamuyöstä. Kimmon herättyä kahdeksalta valmistauduimme matkan viimeisen osan suorittamiseen: Lontoon lentokentälle palaamiseen, koneen nousemisen odottamiseen ja lentomatkaan takaisin kotiin. Lentokentälle mennessämme meillä oli yhdeksän tuntia aikaa kierrellä kauppoja, syödä niin lämmintä ruokaa kuin donitsiakin ja kuluttaa aikaa muilla haluamillamme tavoilla. Aika kului nopeasti hyvässä seurassa ja hyvässä olossa. Lopulta oli aika astua Finnairin koneeseen ja totutella joka puolella kuultavaan suomen kieleen. Mitä, osaako joku muukin muka suomea? O_o
Helsinkiin laskeuduttuamme ja matkalaukkumme haettuamme näimme ovesta sisään astuessamme ihmiset, joita olimme pitkään ikävöineet. Voi sitä outouden ja uskomattomuuden tunnetta. Ja helpotusta. Olemme kotona. Selvittiin. Ja mikä parasta, takana unohtumaton reissu. Tätä matkaa muistellaan vielä kauan, tämä matka tulee muuttamaan ihmistä. Kiitos kaukainen manner, sen ihmiset ja korvaamaton matkatoverini Kimmo. *speechless*
Viimeisenä kaukaisella mantereella vietettynä sunnuntaina (7.12.) oli aika viettää myös viimeistä jumalanpalvelusta. Ajatus sai kyyneleet virtaamaan. Tiedän tulevani jonain päivänä vielä takaisin, mutta samaan aikaan on pakko myöntää etteivät asiat tule ikinä olemaan samalla tavalla kuin nyt. Nämä päivät ovat olleet ainutlaatuisia, näitä päiviä ei voi enää koskaan elää samalla tavalla uudelleen.
Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin ensin pikaisesti Michaelille nauttimaan grillin antimista ja sen jälkeen Michaelin ja Calebin sekä Shannonin ja Timin kanssa heidän valmistusvaiheessa olevalle rakennukselleen fyysisen työn pariin. Hetken aikaa rakennuksella rehkittyämme menin uimaan läheiselle rannalle miesten kanssa, Shannon päätti jäädä rannalle istuskelemaan. Muistan miesten kommentin: ”on liian tuulinen ilma, aallot ovat liian tiheitä ja pieniä boogie boardien käyttöön”. Too small u say? Uimassa ollessamme aallot suurenivat tasaisen tappavaan tahtiin, ja lopulta meidän oli pakko jättää boogie boardit Shannonin hoiviin – kukaan meistä ei nimittäin vaikuttanut halukkaalta katkaisemaan selkänsä. Loppuvaiheessa minulla ei ollut mitään kontrollia valtavan aallon iskeytyessä. Yrittäessäni ponnistaa aallon yli, se heitti minut väkivaltaisesti ja välinpitämättömästi matalaan rantaveteen. Yrittäessäni sukeltaa aallon läpi (mikä on suuren aallon kohdalle osuessa järkevämpi vaihtoehto), löysin taas itseni rannalta. Ikinä en tiennyt mihin päädyn ja milloin. Hehe. Pariin otteeseen meinasi bikinien alaosa lähteä omille teilleen (sain kopin, jei) ja kerran aallon sisällä pyöriessäni onnistui yläosa aukeamaan. Mutta kukaan ei huomannut mitään ja sehän oli pääasia (sen lisäksi että pysyin hengissä). Mitä tästä opimme? Isoihin aaltoihin hakeutuessasi osta a) kokouimapuku tai b) muutaman numeron liian pienet bikinit.
Hetken aikaa rannalla sydämentykytystä tasattuani halusi osa porukasta jo jatkaa matkaa kotiinpäin. Päätimme Calebin ja Timin kanssa käydä kuitenkin vielä katsastamassa rannasta noin 50 metrin päässä olevan riutan. Uimme vastavirtaan niin paljon kuin vain saimme potkureistamme irti, mutta emme koskaan päässeet riutalle asti. Ottaessamme yhden vedon eteenpäin ajauduimme 1,5 taaksepäin. Lopulta voimien alkaessa loppua palasimme hyytelöjalkojen voimin rannalle toipumaan uuvuttavasta ja turhasta ekskursiosta.
Somerlyn suihkun kautta suuntasin askeleeni Michaelille nauttimaan päivällisestä. Saimme Kimmon kanssa maistaa grillituotteiden yhteydessä kengurun lihaa, jonka maku toi omaan mieleeni teeren lihan maun (mikäli se nyt kellekään mitään sanoo). Kiteytetysti sanottuna oikein maittavaa siis!
Uusi viikko pyörähti maanantaina käyntiin ensin mukavan leppoisalla työpäivällä ja sen jälkeen auringonotolla Somerlyn takapihalla. Reilun tunnin aurinkoenergiaa haalittuani lähdin ostamaan itselleni muutamia uusia Billabongin vaatteita läheisestä ostoskeskuksesta. Illalla katsoimme Michaelilla leffamaratonimme viimeisen osan, Jurassic Park 3:n Kimmon ja Calebin kanssa.
Tiistaina vietimme hieman erilaisen päivän töissä, kävimme nimittäin tyttöjen kanssa Adventure World -nimisessä vesi- ja huvipuistossa. En muistakaan olleeni vesiliukumäissä lapsuusvuosieni jälkeen. Mukavan reissumme jälkeen olin neljän aikaan takaisin Somerlyssä, kävin suihkussa ja lähdin Michaelille tietokoneen ja tv:n äärelle. Vaikka olin poikkeuksellisesti jo puoli kahdentoista aikaan sängyssäni valmiina nukkumaanmenoon, ei uni halunnut olla ystäväni. Niinpä kuuntelin musiikkia ja katselin ikkunasta yöllistä maisemaa siihen asti kunnes silmäluomeni painuivat muutaman tunnin valvomisen jälkeen kiinni.
Keskiviikkoaamuna heräsin tahtomattani kuudelta - parin päivän päässä oleva lähtö alkaa selvästi vaikuttaa unensaantiini. Tekemisenpuutteessa imuroin huoneeni ja yläkerran, pesin vessan ja pakkailin tavaroita. Tällä hetkellä ruumaan menevä laukkuni painaa noin 19 kiloa, eli hyvältä näyttää! Illalla pelasimme ensimmäistä kertaa Kimmon, Calebin ja Shannonin kanssa Pictionarya, heh. Oman mausteensa pelaamiseen tuo tietenkin se, että eihän me nyt kaikkia englannin kielisiä sanoja Kimmon kanssa tiedetä :D Välillä emme tienneet mitä arvattava sana edes tarkoitti, välillä tiesimme sanan suomeksi mutta emme englanniksi. Lievä etulyöntiasema ausseilla siis – ehkä :D Mutta meidän hauskanpitoa tuollaiset pikkuasiat eivät tietenkään haittaa!Torstain lounastamassa vietetyn viimeisen varsinaisen työpäivän jälkeen kävin Joondalupin ostoskeskuksessa hakemassa pienempää ja suurempaa kiitoslahjaa erityisesti Michaelin perheenjäsenille. Mukaani tarttuikin leffaa, koriste-esinettä, läjä kiitoskortteja ja iso boogie board. Reissulta tultuani kirjoittelin kortteja ja paketoin lahjoja, illaksi menin Michaelille pelaamaan Pictionarya uudella kokoonpanolla. Pelituokion jälkeen katsoin vanhojen aikojen kunniaksi Twilightin ja lopulta ennen kämpälle lähtöäni hyvästelin Michaelin tyttären Shannonin ja hänen miehensä Timin. Viimeinen ilta Michaelilla vietetty, viimeinen yhteinen perhepäivällinen nautittu. Viimeinen.
Lopultakin upean matkamme oudoksutuin päivä koitti. Heräsin perjantaiaamuna yhdeksältä töihin päätehtävänäni suursiivota Somerlyn alakerta koulun joululoman alkamisen vuoksi. Kimmo ja Michaelkin tulivat jossain vaiheessa paikanpäälle, joten sain Kimmosta avukseni potentiaalisenikkunanpesuapupojan. Pitkä ja Pätkä pesemässä ikkunoita. Kahdentoista jälkeen lähdimme työporukalla lounastamaan samaan ravintolaan, jossa olimme eilen tyttöjen kanssa syömässä. Jouduin taas hyvästelemään (ainakin toistaiseksi) suuren osan rakkaita ihmisiä. Sain työtovereiltani tunteita herättävän kortin ja kullatun Australia teemaisen taulun. Ruokailun jälkeen vaihdoin vaatteet ja suuntasin Michaelille viettämään Kimmon ja Calebin kanssa aikaa siihen asti kunnes Michael tuli palaveristaan ja lähti kanssani nauttimaan Intian valtameren aalloista ja lämpimästä merivedestä. Puoli tuntia polskittuamme palasin Somerlyyn kaunistautumaan, pakkaamaan laukkuni lähtövalmiuteen ja hyvästelemään kolme kuukautta parhaalla mahdollisella tavalla palvelleen kotini. Hieman kuuden jälkeen tulivat Kimmo, Michael ja Caleb hakemaan minut mukaansa kasinolle.
Nautin olostani syödessäni fish ’n chipsejä ja katsellessani miesten pelaamista. Illan edetessä hakeuduimme lopulta kaikki samaan pöytään pelaamaan blackjackia ja laitoin uhkarohkeasti jopa 40 dollaria (n. 25e) likoon. 45 dollaria pelistä voitettuani päätin lopettaa pelaamisen, koska ei ole vain pokkaa jatkaa pidemmälle :D.
Puoli kymmeneltä lähdimme ajamaan kohti lentokenttää. Ajatukseni törmäilivät kaaosmaisesti toisiinsa, eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Mihin tässä vielä päädytään, milloin pääsen takaisin. Lentokentälle selvittyämme ja tavaroista eroon päästyämme menimme pienehköön baariin skoolaamaan kuluneen kolmen kuukauden kunniaksi ja täyttämään harjoittelupapereitamme baileys -lasien ääressä. Michaelin kanssa käydyn lyhyen reflektion ja mieltä kohentavan palautteen jälkeen kävelimme sille legendaariselle rajalle, jota omaiset eivät saa enää ylittää. Tässä se nyt sitten oli. Tämä se oli. Viimeiset kiperimmät hyvästelyt ennen lähtöä. Kuten ennalta saattaa arvata, taaskaan en kyyneleiltä säästynyt. Ihme pilli-itku.
Hyvästelyjen jälkeen kävelimme kiirehtien toisen check in:in ja turvatarkastusten jälkeen jonottamaan lentokoneeseen pääsyä. Koneeseen istahdettua oli hämmentynyt olo. Jalat tuntuivat kuljettaneen kroppaa eteenpäin koko tämän päivän, mutta järki ja sydän oli jossain kaukana perässä. 7 tunnin lentomatkalla Perthistä Hong Kongiin yritin leffaa katselemalla, musiikkia kuuntelemalla ja nukkumalla saada aikaa kulumaan. Nukkuminen oli enemmänkin säälittävä yritys syvällisen ja levollisen unitilan sijaan, joten lauantaiaamuna Hong Kongiin laskeuduttuamme oli olo kuin tappiin asti juoksupyörässä juosseella marsupilamilla. Kuuden tunnin kentällä kököttäminen ei tietenkään parantanut tilannetta, vaikka sainkin tuolille kallistettuani ja napit korviin laitettuani hetkeksi unenpäästä kiinni. Konetta odotellessamme kävimme myös Burger Kingissä syömässä ja vedet silmissä vitsailemassa. Miten niin väsyneitä ihmisiä ja levottomia ajatuksia. Tummien perhosten koti between ur legs.
Jälleen kerran piti nousta lentokoneeseen, tällä kertaa vielä pidemmäksi aikaa. 13 tunnin lento Lontooseen tuntui sujuneen kuitenkin yllättävän kivuttomasti. Saimme nauttia ekstratilasta, sillä vieressämme oli kaksi tyhjää jalkojen leputtamisen ja nukkumisasennon vaihtamisen mahdollistavaa istumapaikkaa. Katsoin kolme leffaa ja käytin suuren osan ajasta niin syömiseen kuin musiikin kuuntelemiseenkin. Sama meno jatkuu siis niin Ausseissa, Suomessa kuin lentokoneessakin -.-
Heathrowin lentokentälle laskeuduttuamme menimme (siis Kimmon kanssa) erääseen hyvin tunnelmalliseen kahvilaan istumaan ja pohtimaan loppuillan ja huomisen päivän kulkua. Kello oli noin yhdeksän, istuimme pienen puisen pöydän ääressä himmeässä valaistuksessa lämmittävän kahvin ja laten äärellä. Taustalla soi Jamie Cullumin What a difference a day made. Sain kyllä aivan mielettömästi kiksejä kyseisestä hetkestä, se oli varmasti sitä mitä juuri Lontoo on omiaan tarjoamaan.
Alkuperäisen suunnitelmamme yöpyä lentokentällä päätimme olla toteuttamatta jäätymisen, liiallisen epämukavuuden ja varkauden kohteeksi joutumisen pelossa. Löysimme infopisteen kautta kohtuullisen hintaisen ja sopivalla etäisyydellä olevan hotellin, jonne lähdimme välittömästi taksin kyyditseminä. Lämmöstä ja puhtaudesta onnellisina kävimme yhdeltätoista nukkumaan – itse tosin jouduin odottamaan kolmeen asti unen tulemista. Aikaero sekoitti kroppaani sen verran, että en myöskään saanut nukuttua kuin sen kolme tuntia eli heräsin taas kuudelta tekemään sudokua ja kuuntelemaan Australiassa löytämieni bändien tuotantoa.
Sunnuntai lähti siis itselläni käyntiin jo aikaisin aamuyöstä. Kimmon herättyä kahdeksalta valmistauduimme matkan viimeisen osan suorittamiseen: Lontoon lentokentälle palaamiseen, koneen nousemisen odottamiseen ja lentomatkaan takaisin kotiin. Lentokentälle mennessämme meillä oli yhdeksän tuntia aikaa kierrellä kauppoja, syödä niin lämmintä ruokaa kuin donitsiakin ja kuluttaa aikaa muilla haluamillamme tavoilla. Aika kului nopeasti hyvässä seurassa ja hyvässä olossa. Lopulta oli aika astua Finnairin koneeseen ja totutella joka puolella kuultavaan suomen kieleen. Mitä, osaako joku muukin muka suomea? O_o
Helsinkiin laskeuduttuamme ja matkalaukkumme haettuamme näimme ovesta sisään astuessamme ihmiset, joita olimme pitkään ikävöineet. Voi sitä outouden ja uskomattomuuden tunnetta. Ja helpotusta. Olemme kotona. Selvittiin. Ja mikä parasta, takana unohtumaton reissu. Tätä matkaa muistellaan vielä kauan, tämä matka tulee muuttamaan ihmistä. Kiitos kaukainen manner, sen ihmiset ja korvaamaton matkatoverini Kimmo. *speechless*
