On (jo korkea) aika taas hieman päivittää kuulumisia ja kirjoittaa muistiin mitä historiaan jääneet päivät ovat pitäneet sisällään. Viime päivityksestä onkin jo aikaa, joten joudun palaamaan ajassa melko kauas taaksepäin. Menneitä siis muistellaan oikein luvan kanssa tällä kertaa!
Torstain (22.10.) työpäivän jälkeen lähdin Michaelille illanviettoon. Suunnitelmissa oli taas tavalliseen tapaan suunnata elokuviin, mutta saimme jälleen kerran todeta elokuvatarjonnan olevan puuttellinen tarpeisiimme nähden. Näin ollen elokuviin menemisen sijaan tilasimme pitsat ja katselimme b-luokan komediaa Michaelin luona. Ei huono vaihtoehto tuokaan, tosin leffa oli kyllä aivan pohjanoteeraus eikä herättänyt minkäänlaista huvittuneisuutta, henkistä väsymistä enemmänkin. Mutta pitsa ja seura oli hyvää. Ja sehän on pääasia.
Perjantaina oli edessä taas yksi rauhallinen koti-ilta. Meinasimme aluksi lähteä Kimmon ja Calebin kanssa paikalliseen baariin istumaan iltaa, mutta koska oletimme kapakan olevan piukassa kaksilahkeisia, jätimme reissun väliin. Täytyy kyllä sanoa, että tämä sisällä istuminen ja näyttöpäätteen edessä huokailu alkaa välillä hieman tuskastuttaa. Jotain. Aktiviteettia. Minulle. Heti!
Lauantaiaamupäivä oli onneksi täynnä ohjelmaa. Heräsin aamulla kuudelta, ”kaunistauduin” (mikäli se on edes mahdollista) ja lähdin Michaelille. Veimme ensin Calebin lentokentälle, sen jälkeen Michael heitti Kimmon ja minut Perthiin. Tavoitteena oli shoppailla siihen asti, kunnes korkokenkiin sullotut jalkaterät huutavat armoa. Neljä tuntia käveltyäni Perthin katuja ja kauppoja jalat todellakin sanoivat sopimuksensa irti, samoin vatsa alkoi kapinoida ahkerasti. Saatuamme KFC:ssä riittävästi ravintoa riippariin, poistuimme junalla takaisin Ocean Keysiin. Ostosreissun tulos: muutamia tuliaisia ja pari paitaa noin 30€:lla. Ei hassumpaa!
Sunnuntain jumalanpalveluksen pieni osallistumisprosentti muutti hieman jumiksen dynamiikkaa ja rakennetta. Saimme hyvän syyn taas kiusata Michaelia, kyseinen herra nimittäin on tulossa ensi kuussa Suomeen puhumaan Maata näkyvissä -festivaaleille ja Kauniaisten Diakonia-ammattikorkeakouluun. Voimme vain kuvitella sen hetken, kun Michael vastaa kysymykseen hänen seurakuntansa koosta: ”viimeksi jumalanpalveluksessa meitä oli paikalla minä, vaimoni, kaksi suomalaista opiskelijaa ja tyttäreni poikaystävä.” Tällaisen vastauksen jälkeen jengi saattaa hieman ihmetellä, mistä hitosta ne on tämmöisen maailman eristyneimmässä kaupungissa asuvan luuserin löytäneet tänne puhumaan :D
Innostuimme illalla Kimmon ja Michaelin kanssa lähtemään paikallisen joukkueen koripallo-otteluun. Emme olleet ehtineet varamaan lippuja etukäteen netin kautta, joten paikanpäälle saavuttuamme varauduimme jäämään lipunmyyntitiskin taakse itkemään. Lippuja jonottaessamme tapahtui kuitenkin jotain käsittämätöntä. Nuori mies tarjosi Michaelille kolmea silver-lippua (silver-lipulla pääsee istumaan koripallokentän päätyihin kohtuullisen hyviin paikkoihin) - ilmaiseksi! Niinpä Michael hämmästyneenä kiitti miestä ja otti liput vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että tämä on jotain mitä Suomessa ei koskaan tapahtuisi, päin vastoin. Kyseisessä tilanteessa suomalainen olisi todennäköisesti kiskonut röyhkeää hintaa lipuista sen sijaan, että antaisi ne tuntemattomalle ilmaiseksi. Hyvillä (ja halvoilla) istumapaikoilla oli helppo fiilistellä tiukkaa korismatsia. Ps. Näin 223cm pitkän pelaajan! Wicked!
Maanantai (26.10.) kului erittäin tavallisissa merkeissä, ei siis ”mitään” mainitsemisen arvoista. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pohjelihaksen kramppaus herätti minut suhteellisen kivuliaasti O_o Liekö syynä magnesiumin (tai paremman tekemisen) puute. Päivällä töiden jälkeen tein parin tunnin lenkin Quinnsin merenrantaan kartoittamaan valloittamattomiani alueita. Keskiviikkona kävin ennen Michaelille menoa ostoskeskuksessa pyörimässä. Torstai-illan vietimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa elokuvateatterissa katsomassa Sandra Bullockin uusinta komediapläjäystä ”All about Steve”. Taas yksi semihauska romanttinen komedia muiden vastaavien joukossa – ei siis ainakaan kalliiden leffalippujen arvoinen tuotos. Perjantaina aloitin työntekijäpalaverin jälkeen viikonlopun vieton parhaalla mahdollisella tavalla: kävimme Calebin kanssa katsomassa Michael Jacksonin This is it -dokumenttielokuvan. 120 minuuttia brillianttia musiikkia, visuaalisia elämyksiä ja puhdasta neroutta! :D
Lauantai 31.10. oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Halloweenin juhlimisen sijaan vietin aamupäiväni siivotessa (tämä ei ollut se mielenkiintoisin osa) ja ostoskeskuksessa kierrellessä, iltapäivällä suuntasin reippain askelin Michaelin luo odottamaan illan ohjelmaa. Puoli seitsemältä lähdimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa kurvaamaan kohti kiihdytysajoja! Vaikka aikataulusta puoli tuntia myöhässä lähteneinä kaasujalka oli lievästi yliherkkänä, ei vauhdikas etenemisemme ollut missään määrin verrattavissa kiihdytysajoissa nähtyjen vempaimien hurjasteluun. Sisäänpääsyliput maksettuamme ja korkeat desibelit selätettyämme korvatulppien avulla, alkoi kameran kiduttaminen ja oman reaktionopeuden haastaminen: ehkä muutama vuosi sitten ahkera Counter Strike Sourcen pelaaminen kantaa tällaisissa tilanteissa hedelmää :D.
Ilta eteni mukavasti moottoripyöriä, autoja ja muita epämääräisiä härveleitä (kai niillä joku asiallisempikin nimitys on, en minä tiedä!) seuratessa. Muutaman kerran saimme kunnolla pidättää hengitystä läheltä piti -tilanteiden ansiosta; mainittakoon esimerkiksi tilanne, jossa moottoripyöräilijä meinasi keulia ympäri rajun kiihdytyksen jälkeen. Mutta. Onneksi oli ammattilaiset ruorissa eikä meikäläinen amatööri. Muuten olisi ajoradalla ollut muitakin nesteitä kuin bensaa (vai kulkeeko nuo edes bensalla?).
Yhteentoista asti hengailtuamme alkoi kylmyys ottaa ylivaltaa. Olimme käytännössä vapisseet Kimmon kanssa kuluneet 4,5 tuntia; emme nimittäin vaatteita valitessamme osanneet odottaa 15 asteen lämpötilaa ja jäätävää tuulta. Itsehän olin lähtenyt liikenteeseen hyvin ohuella pitkähiasella paidalla, farkuilla ja avonaisilla sandaaleilla. Jei. Hyvä ettei varpaat tippuneet kahvia 20 minuuttia jonottaessani. Illan lopulliseksi saldoksi jäi seuraavat tulokset: nopein auto kulki 400 metrin matkan 5.83 sekuntiin (vain 0,01 sekuntia maan ennätyksestä) ja korkein huippunopeuslukema kävi niinkin korkealla kuin 394 km/h. Hmph, I can do that.
Sunnuntaina aamujumalanpalveluksen jälkeen kaaduin tunniksi takaisin sänkyyn keräämään voimia tulevaa työviikkoa varten. Olen ollut kuluneet päivät hyvin väsynyt, liekö matkan aikana koettu stressi uudesta elämänmuutoksesta ja uusista kokemuksista alkaa purkautua tässä vaiheessa uupumuksena. Illalla lähdimme käymään Kimmon ja Michaelin kanssa toisen seurakunnan jumalanpalveluksessa, johon osallistui meidän lisäksi arviolta 40-50 muuta ihmistä vauvoista vaariin. Tässä muuten yksi suuri haaste Suomessa totuttuun lokeroituun seurakuntatyöhön. Eri sukupolvien kohtaaminen hengellisissä tapahtumissa on ensisijaisen tärkeää uskovien yhteyden ja uskossa kasvamisen näkökulmasta, ja Suomesta tämä hieno mahdollisuus tuntuu täysin uupuvan. Seurakuntatyö kun vaikuttaa olevan joko lapsille, perheille, varhaisnuorille, nuorille, aikuisille tai vanhuksille suunnattua – ei puhettakaan kaikille ikäryhmille sopivasta ohjelmatarjonnasta! Silminnähden saimme Kimmon kanssa kuitenkin todeta, että hyvin näyttää Australiassa ainakin toimivan tällainen tapa toteuttaa työtä.
Eilisen illan jumalanpalveluksen virkistämänä oli taas paremmin voimia kohdata uusi päivä. Maanantain (2.11.) työpäivä tuntui jotenkin erityisen hyvältä muihin verrattuna, vaikka mitään elämää suurempaa ei tapahtunutkaan. Tyttöjen kampuksella tosin kävi Australiasta lähtöisin oleva kolmen hengen ryhmä, joka evankelioi lyhyillä näytelmillään. Tämä pieni porukka kiertää ympäri maailmaa vuosittain kolmen kuukauden ajan. Olin hyvin onnellinen saadessani tutustua näihin ihmisiin paremmin, ja taas kerran sain kokea australialaisten olevan ehkä jopa maailman ystävällisintä kansaa.
Käväisin iltapäivällä hetken aikaa merenrannassa makoilemassa, mutta koska keskipäivällä ollut 28 asteen lämpötila oli ehtinyt jo tippua reippaasti alaspäin, en kyennyt ”nauttimaan auringosta” 20 minuuttia kauempaa. Reissulta palattuani suuntasin taas illaksi Michaelille repeilemään ja syömään kebabia. Voi veljet näitä ihmisiä <3
Torstain (22.10.) työpäivän jälkeen lähdin Michaelille illanviettoon. Suunnitelmissa oli taas tavalliseen tapaan suunnata elokuviin, mutta saimme jälleen kerran todeta elokuvatarjonnan olevan puuttellinen tarpeisiimme nähden. Näin ollen elokuviin menemisen sijaan tilasimme pitsat ja katselimme b-luokan komediaa Michaelin luona. Ei huono vaihtoehto tuokaan, tosin leffa oli kyllä aivan pohjanoteeraus eikä herättänyt minkäänlaista huvittuneisuutta, henkistä väsymistä enemmänkin. Mutta pitsa ja seura oli hyvää. Ja sehän on pääasia.
Perjantaina oli edessä taas yksi rauhallinen koti-ilta. Meinasimme aluksi lähteä Kimmon ja Calebin kanssa paikalliseen baariin istumaan iltaa, mutta koska oletimme kapakan olevan piukassa kaksilahkeisia, jätimme reissun väliin. Täytyy kyllä sanoa, että tämä sisällä istuminen ja näyttöpäätteen edessä huokailu alkaa välillä hieman tuskastuttaa. Jotain. Aktiviteettia. Minulle. Heti!
Lauantaiaamupäivä oli onneksi täynnä ohjelmaa. Heräsin aamulla kuudelta, ”kaunistauduin” (mikäli se on edes mahdollista) ja lähdin Michaelille. Veimme ensin Calebin lentokentälle, sen jälkeen Michael heitti Kimmon ja minut Perthiin. Tavoitteena oli shoppailla siihen asti, kunnes korkokenkiin sullotut jalkaterät huutavat armoa. Neljä tuntia käveltyäni Perthin katuja ja kauppoja jalat todellakin sanoivat sopimuksensa irti, samoin vatsa alkoi kapinoida ahkerasti. Saatuamme KFC:ssä riittävästi ravintoa riippariin, poistuimme junalla takaisin Ocean Keysiin. Ostosreissun tulos: muutamia tuliaisia ja pari paitaa noin 30€:lla. Ei hassumpaa!
Sunnuntain jumalanpalveluksen pieni osallistumisprosentti muutti hieman jumiksen dynamiikkaa ja rakennetta. Saimme hyvän syyn taas kiusata Michaelia, kyseinen herra nimittäin on tulossa ensi kuussa Suomeen puhumaan Maata näkyvissä -festivaaleille ja Kauniaisten Diakonia-ammattikorkeakouluun. Voimme vain kuvitella sen hetken, kun Michael vastaa kysymykseen hänen seurakuntansa koosta: ”viimeksi jumalanpalveluksessa meitä oli paikalla minä, vaimoni, kaksi suomalaista opiskelijaa ja tyttäreni poikaystävä.” Tällaisen vastauksen jälkeen jengi saattaa hieman ihmetellä, mistä hitosta ne on tämmöisen maailman eristyneimmässä kaupungissa asuvan luuserin löytäneet tänne puhumaan :D
Innostuimme illalla Kimmon ja Michaelin kanssa lähtemään paikallisen joukkueen koripallo-otteluun. Emme olleet ehtineet varamaan lippuja etukäteen netin kautta, joten paikanpäälle saavuttuamme varauduimme jäämään lipunmyyntitiskin taakse itkemään. Lippuja jonottaessamme tapahtui kuitenkin jotain käsittämätöntä. Nuori mies tarjosi Michaelille kolmea silver-lippua (silver-lipulla pääsee istumaan koripallokentän päätyihin kohtuullisen hyviin paikkoihin) - ilmaiseksi! Niinpä Michael hämmästyneenä kiitti miestä ja otti liput vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että tämä on jotain mitä Suomessa ei koskaan tapahtuisi, päin vastoin. Kyseisessä tilanteessa suomalainen olisi todennäköisesti kiskonut röyhkeää hintaa lipuista sen sijaan, että antaisi ne tuntemattomalle ilmaiseksi. Hyvillä (ja halvoilla) istumapaikoilla oli helppo fiilistellä tiukkaa korismatsia. Ps. Näin 223cm pitkän pelaajan! Wicked!
Maanantai (26.10.) kului erittäin tavallisissa merkeissä, ei siis ”mitään” mainitsemisen arvoista. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pohjelihaksen kramppaus herätti minut suhteellisen kivuliaasti O_o Liekö syynä magnesiumin (tai paremman tekemisen) puute. Päivällä töiden jälkeen tein parin tunnin lenkin Quinnsin merenrantaan kartoittamaan valloittamattomiani alueita. Keskiviikkona kävin ennen Michaelille menoa ostoskeskuksessa pyörimässä. Torstai-illan vietimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa elokuvateatterissa katsomassa Sandra Bullockin uusinta komediapläjäystä ”All about Steve”. Taas yksi semihauska romanttinen komedia muiden vastaavien joukossa – ei siis ainakaan kalliiden leffalippujen arvoinen tuotos. Perjantaina aloitin työntekijäpalaverin jälkeen viikonlopun vieton parhaalla mahdollisella tavalla: kävimme Calebin kanssa katsomassa Michael Jacksonin This is it -dokumenttielokuvan. 120 minuuttia brillianttia musiikkia, visuaalisia elämyksiä ja puhdasta neroutta! :DLauantai 31.10. oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Halloweenin juhlimisen sijaan vietin aamupäiväni siivotessa (tämä ei ollut se mielenkiintoisin osa) ja ostoskeskuksessa kierrellessä, iltapäivällä suuntasin reippain askelin Michaelin luo odottamaan illan ohjelmaa. Puoli seitsemältä lähdimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa kurvaamaan kohti kiihdytysajoja! Vaikka aikataulusta puoli tuntia myöhässä lähteneinä kaasujalka oli lievästi yliherkkänä, ei vauhdikas etenemisemme ollut missään määrin verrattavissa kiihdytysajoissa nähtyjen vempaimien hurjasteluun. Sisäänpääsyliput maksettuamme ja korkeat desibelit selätettyämme korvatulppien avulla, alkoi kameran kiduttaminen ja oman reaktionopeuden haastaminen: ehkä muutama vuosi sitten ahkera Counter Strike Sourcen pelaaminen kantaa tällaisissa tilanteissa hedelmää :D.
Ilta eteni mukavasti moottoripyöriä, autoja ja muita epämääräisiä härveleitä (kai niillä joku asiallisempikin nimitys on, en minä tiedä!) seuratessa. Muutaman kerran saimme kunnolla pidättää hengitystä läheltä piti -tilanteiden ansiosta; mainittakoon esimerkiksi tilanne, jossa moottoripyöräilijä meinasi keulia ympäri rajun kiihdytyksen jälkeen. Mutta. Onneksi oli ammattilaiset ruorissa eikä meikäläinen amatööri. Muuten olisi ajoradalla ollut muitakin nesteitä kuin bensaa (vai kulkeeko nuo edes bensalla?).
Yhteentoista asti hengailtuamme alkoi kylmyys ottaa ylivaltaa. Olimme käytännössä vapisseet Kimmon kanssa kuluneet 4,5 tuntia; emme nimittäin vaatteita valitessamme osanneet odottaa 15 asteen lämpötilaa ja jäätävää tuulta. Itsehän olin lähtenyt liikenteeseen hyvin ohuella pitkähiasella paidalla, farkuilla ja avonaisilla sandaaleilla. Jei. Hyvä ettei varpaat tippuneet kahvia 20 minuuttia jonottaessani. Illan lopulliseksi saldoksi jäi seuraavat tulokset: nopein auto kulki 400 metrin matkan 5.83 sekuntiin (vain 0,01 sekuntia maan ennätyksestä) ja korkein huippunopeuslukema kävi niinkin korkealla kuin 394 km/h. Hmph, I can do that.
Sunnuntaina aamujumalanpalveluksen jälkeen kaaduin tunniksi takaisin sänkyyn keräämään voimia tulevaa työviikkoa varten. Olen ollut kuluneet päivät hyvin väsynyt, liekö matkan aikana koettu stressi uudesta elämänmuutoksesta ja uusista kokemuksista alkaa purkautua tässä vaiheessa uupumuksena. Illalla lähdimme käymään Kimmon ja Michaelin kanssa toisen seurakunnan jumalanpalveluksessa, johon osallistui meidän lisäksi arviolta 40-50 muuta ihmistä vauvoista vaariin. Tässä muuten yksi suuri haaste Suomessa totuttuun lokeroituun seurakuntatyöhön. Eri sukupolvien kohtaaminen hengellisissä tapahtumissa on ensisijaisen tärkeää uskovien yhteyden ja uskossa kasvamisen näkökulmasta, ja Suomesta tämä hieno mahdollisuus tuntuu täysin uupuvan. Seurakuntatyö kun vaikuttaa olevan joko lapsille, perheille, varhaisnuorille, nuorille, aikuisille tai vanhuksille suunnattua – ei puhettakaan kaikille ikäryhmille sopivasta ohjelmatarjonnasta! Silminnähden saimme Kimmon kanssa kuitenkin todeta, että hyvin näyttää Australiassa ainakin toimivan tällainen tapa toteuttaa työtä.Eilisen illan jumalanpalveluksen virkistämänä oli taas paremmin voimia kohdata uusi päivä. Maanantain (2.11.) työpäivä tuntui jotenkin erityisen hyvältä muihin verrattuna, vaikka mitään elämää suurempaa ei tapahtunutkaan. Tyttöjen kampuksella tosin kävi Australiasta lähtöisin oleva kolmen hengen ryhmä, joka evankelioi lyhyillä näytelmillään. Tämä pieni porukka kiertää ympäri maailmaa vuosittain kolmen kuukauden ajan. Olin hyvin onnellinen saadessani tutustua näihin ihmisiin paremmin, ja taas kerran sain kokea australialaisten olevan ehkä jopa maailman ystävällisintä kansaa.
Käväisin iltapäivällä hetken aikaa merenrannassa makoilemassa, mutta koska keskipäivällä ollut 28 asteen lämpötila oli ehtinyt jo tippua reippaasti alaspäin, en kyennyt ”nauttimaan auringosta” 20 minuuttia kauempaa. Reissulta palattuani suuntasin taas illaksi Michaelille repeilemään ja syömään kebabia. Voi veljet näitä ihmisiä <3
