Almost adobtable!

Olemme jälleen kerran reilun viikon lähempänä lähtöä. Kuukauden päästä sisälläni kasvava levottomuus ja ristiriitaisuus räjähtää uusiin ulottuvuuksiin. Koen tällä hetkellä eläväni kahdessa todellisuudessa, joista molemmista sydämeni on löytänyt kodin. Asiat, jotka ovat tärkeä osa elämääni ja identiteettiäni löytyvät ainoastaan kotisuomesta, mutta toisaalta täältä lähtiessäni joudun hyvästelemään monia ilonlähteitäni ja rakkaudenkohteitani. Kysymysmerkiksi siis jää, milloin palaan tänne uudestaan ja kuinka pitkäksi aikaa. Vai palaanko koskaan. We’ll see.

Palataanpa kuitenkin takaisin tähän päivään ja Australian auringon alle. Tiistaina (3.11.) Michael lähestyi toistaiseksi hyvin tavallaisena iltana odottamattomalla asialla. Harjoittelupaikkamme oppilas oli karannut asuinpaikastaan vahingollisten olosuhteiden pakottamana. Tämä aboriginaalityttö oli nyt kattoa vailla, ja minua pyydettiin valmistamaan hänelle peti huoneessani olevaan tyhjään sänkyyn. Saapuessaan tytöllä oli mukana ainoastaan päällään olevat vaatteet ja erittäin rankka tausta: ”pienempien” rikkomusten kuten auton varastamisen lisäksi tyttö oli yrittänyt muutama viikko sitten tappaa isäpuolensa puukottamalla tätä rintaan. Minua pyydettiin nyt siis nukkumaan rikollisen kanssa samassa huoneessa valokuvausvälineideni ja muiden tavaroideni keskellä muuten tyhjässä talossa. Jei?

Illalla kuulin myös toisen hämmentävän asian. Raskaudensa ensikolmanneksella oleva nuori työtoverini oli todennäköisesti sairastunut sikainfluenssaan. Viimeisen viikon hän on ollut kipeänä töissä, ja nyt sitten jännitetään kuinka moni muukin on saanut tartunnan. Itse olen tällä hetkellä ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta terveen oloinen. Suurin huoli on kuitenkin tämän työntekijän luona, nöftauti kun voi olla vaarallinen erityisesti raskaana oleville nuorille naisille.

Meillä oli ehkä naurettavin päivällistuokio ikinä. Michaelin vaimo on ollut Etelä-Australiassa kuluneen viikon, joten elämä kolmen miehen (Kimmon, Calebin ja Michaelin) kanssa on oletettavasti ollut hyvin leppoisaa ja ajoittain lähtenyt aivan räpylästä. Ruokapöytä on ehdottomasti otollisin paikka levottomille keskusteluille. Syömme aina päivällisellä pääruuan lisäksi jälkiruokaa, tällä kertaa se piti sisällään vaniljajäätelöä pienten karkkirakeiden kera. Miten yksistä karkkirakeista voi repiä niin paljon huumoria? Ei ole kerta eikä kaksi kun olen meinannut tukehtua ruokaani tai joutunut juoksemaan pöydästä kulman taakse hapenpuutteessa – kiitos miesten tauottoman spontaanin huumorin viljelemisen. Olen myös ajautunut siihen asemaan, missä saan osakseni valtavasti huomiota ja rakkaudellista härnäämistä. Olen kuullut nimeni mainittavan kuukauden aikana vähintään yhtä monta kertaa kuin vuoden aikana lapsuudessani. Toverillisen kiusoittelemisen lomasta Michael totesi minun olevan ”almost adobtable”. Ja kuulemma hyvä vaimo (joskus hamassa) tulevaisuudessa. Nih! Nyt se on ääneen sanottu. Toivoa on vielä! :D

Alkujännityksestä huolimatta ilta ja yö tytön kanssa sujui loistavasti (hänet siis tuotiin tiistai-iltana Michaelille). Kellon lähestyessä puoltayötä lähdin hänen kanssaan Somerlyyn, jossa hän esitti minulle erikoisen kysymyksen: ”voitko nyppiä kulmakarvani?” Ei muuta kuin pinsetit käteen, tytön pää syliin ja karvanpoistoon. Tämä on ilmeisesti sellainen toimenpide, jota ystävät tavallisesti tekevät toisilleen. Koin iloa tytön osoittamasta hyväksynnästä (vai epätoivosta? :D). Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt siitä keskustelusta, jonka kävin hänen kanssaan. Kulmakarvoja nyppiessäni puhuimme hänen perheestään, kaverisuhteistaan, tulevaisuudesta ja unelmista. Uusi työväline nuorisotyöntekijöille löydetty: pinsetit!

Keskiviikkona töiden jälkeen kävelin taas Quinnsiin uimarannalle hetkeksi nauttimaan iloisesta marraskuisesta kesäsäästä synkän loskakelin sijaan (mitäs te teitte Suomessa tänään?). Viiden jälkeen reissulta palattuani työtoverini Shirley kävi tuomassa viime yönä vieraanani olleen tytön taas luokseni. Hänelle ei oltu löydetty vaihtoehtoista yöpaikkaa, joten huoneessani oleva ylimääräinen sänky toimii vielä tämän yön vieraspetinä. Tytön saavuttua lähdimme Michaelille pesemään pyykkiä (ja koiraa nro.1) ja viettämään iltaa. Yhdentoista jälkeen Jim Carreyn stand upin synnyttämät hymyt kasvoilla palasimme Somerlyyn ja painoimme päämme tyynyihin seitsemäksi tunniksi.

Torstaiksi en suunnitellut mitään erikoisempaa tekemistä, joten vietin rauhallista iltaa television ja tietokoneen äärellä. Ja likaisen koiran (nro.2). Tosin puolen tunnin käsittelyni jälkeen se ei ollut enää likainen. Vaan valkoinen. Hohtavan valkoinen. Lumikki. Kääpiö. Kimmo. Mitäh?

Viikon parhaat päivät, vapaapäivät, lähestyvät! Perjantain työpäivän päätyttyä tuhlailin aikaa harjoittelutehtävän parissa ennen Michaelille lähtemistä. Lupauduin muuten kirjoittaa pienen jutun nuorten kristilliseen lehteen (Nuottaan). Kyseinen painos tulee ulos ensi vuoden alkupuolella, joten lukekaahan lehdet tarkasti mikäli saatte ne tavalla tai toisella käsiinne.

Perjantai-iltana katsoin elokuvakanavalta tulleen Brokeback mountain -leffan. Jep. Näin tein. Sen jälkeen nukahdin sohvalle. Herättyäni siirryin toiseen olohuoneeseen katsomaan eri leffaa. Nukahdin. Herättyäni hengasin hetken aikaa poikain kanssa ennen kuin tein iltaekskursion Somerlyyn. Ja taas nukahdin. Tällä kertaa tosin suunnitelmallisesti omaan sänkyyn. Best Friday ever :D

Lapsuuden legendaarisen karkkipäivän eli lauantain vietimme matkustamalla Fremantlen (alue Perthin tuntumassa) kuuluisille markkinoille. Herättyäni ja kahvin juotuani raahauduin Kimmon luo. Lähdimme ensin kävellen Clarcksonin rautatieasemalle, sieltä junalla Perthiin, junanvaihto ja matkustus Fremantleen. Matka kesti pidempään kuin kuvittelimme, reilun tunnin taisimme kokonaisuudessaan junassa istua. Fremantleen päästyämme tutustuimme aluksi matkan varrella olevien pienten putiikkien tarjontaan, sen jälkeen eksyimme suuremmille markkinoille, The Round House -nimiseen pieneen vankilaan ja lopuksi suureen venemuseoon. Hyvin jännää! Venemuseo oli tosin hieman epäjännä, mutta eipä semmoisilta sillipurkeilta kovin paljoa voikaan odottaa. Voidaanpahan ainakin sanoa hyvällä omallatunnolla, että ”juu, kyllä me tutustuttiin Australian kulttuuriin ja historiaan matkan aikana”.
Fremantlen jäätyä taakse palasin muutamien tuliaisten kanssa kämpälle ja menin heti pesemään yhdeksäntuntisen reissun pölyt itsestäni. Suihkun tehtyä tehtävänsä Kimmo laittoi viestin, jossa kertoi miesten hakevan minut minuutin päästä katsomaan The Box -trilleriä elokuviin. Jahas. Että oikein minuutti annettiin naiselle aikaa valmistautua. Onnellisena saanen kuitenkin tiedottaa, että olin minuutissa valmis! (tiedän, että en ole koskaan ollut sieltä naisellisimmasta päästä). Ripeän valmistautumisen jälkeen matka siis jatkui elokuviin Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa. The Box ei kuitenkaan ollut ajatukseltaan ja toteutukseltaan niin mielenkiintoinen, että olisin kovin syvästi katunut vaikka olisinkin jäänyt suihkuun pidemmäksi aikaa. Leffasta tultuamme jatkoin iltaa Michaelilla ennen sänkyyn kaatumista.

Sunnuntain aloitimme taas perinteisesti jumalanpalveluksella. Tämän jälkeen lähdimme Kimmon kanssa Adamin kyydissä Adamin ja Claudetten kotiin odottelemaan varpajaisten alkamista. Claudette ja Adam ovat siis työtovereita tyttöjen ja poikien ohjelmista, he olivat lupautuneet järjestää toisen työtoverini varpajaiset kotonaan (jep, täällä eletään aikoja jolloin ihmiset sikiää luonnottoman paljon). Niinpä auttelimme koristelussa, katselimme elokuvaa ja odottelimme muiden vieraiden saapumista. Juhlien päästyä kunnolla käyntiin pääsimme osallistumaan erilaisiin leikkeihin ja kilpailuihin: sulatetun suklaan syömistä vaipasta, tulevan äidin vatsanympäryksen pituuden arviointia, tuttipullossa olevien nallekarkkien lukumäärän arviointia ym. Lisäksi saimme nähdä ensimmäistä kertaa pinatan rikkomisen. Legendaarista!

Baby showerin jälkeen palasimme illansuussa Michaelille viettämään railakasta iltaa ensin ruokapöydässä ja sen jälkeen lautapelien muodossa. Tällä kertaa päivällisen yhteydessä Michael teki huomaamattaan suurta viihdettä hieman suttaisilla ruokailutavoillaan; ruokaa ei löytynyt ainoastaan ruokalautasen vierestä vaan myös olkapäältä. Ja sehän innosti Calebia heittämään hieman spagettia siskonsa ja äitinsäkin ruokapaikoille :D Tulos: 6 henkilöä istuu pöydän ääressä kasvot punaisena nauramisesta. Aikamoista! :D

Maanantai-iltana (9.11.) lähdin Calebin ja Michaelin kanssa pelaamaan koripalloa. Tuntui hyvältä saada rasittaa kroppaa pitkästä aikaa oikein kunnolla – tosin jalkapohjat olivat eri mieltä otettuaan hittiä korikseen sopimattomista kengistä. Paikalla oli ainoastaan miehiä pelaamassa, joten tunnin intensiivinen koriksen pelaaminen tuntui raukeutena kehossa seuraavana päivänä. Ps. Pettymyksekseni sain todeta, että olen vieläkin liian pitkä koripallon pelaamiseen. Damn.

Tiistai ja keskiviikko kului pääosin television ääressä ja Michaelin perheen kanssa jutustellessa. Saimme muuten kuulla, että raskaana oleva työtoverimme ei sairastakaan sikainfluenssaa. Jes. Ja Michael lähti keskiviikkona Suomeen, joten annoin pussillisen ostoksiani hänen mukaansa. Edelleen on kuitenkin uhkana se, että matkalaukkuni paino tulee ylittämään sallitun painorajan (20kg). Argh. En haluaisi maksaa tuhottomasti muutamasta liikakilosta.

--

Torstaiaamu. Juustoinen paahtoleipä, tuoreita mansikoita ja kupillinen maukasta kahvia. Ikkunalautaan ropiseva vesisade on ennustettu jatkuvan koko tulevan viikon. Hmm. Kumpa tulisi jo kesä, pilvetön taivas ja 30-40 asteen lämpötilat. Toistaiseksi ei vaikuta kovin lupaavalta, joten jää nähtäväksi miten sää vaikuttaa loppumatkan suunnitelmiin. Huonoista ilmoista huolimatta tulevat päivät ovat varmasti yhtä nautittavia kuin tähän mennessä vietetyt. Aamuisin herättyäni en malta odottaa uutta päivää ja siitä saatavaa iloa :] I love my life. Here and now.

Ei minusta sen ”enempää”. Teidän vuoro. On aina yhtä mukavaa lukea teidän kommentteja, tai vaihtoehtoisesti saada kortteja postitse! Mikäli kortin lähettäminen tuntuu hyvältä ajatukselta, rustaa osoitteeksi 82 Ocean Keys Boulevard, Clarckson WA 6030, Australia. Love u!

Still alive.

On (jo korkea) aika taas hieman päivittää kuulumisia ja kirjoittaa muistiin mitä historiaan jääneet päivät ovat pitäneet sisällään. Viime päivityksestä onkin jo aikaa, joten joudun palaamaan ajassa melko kauas taaksepäin. Menneitä siis muistellaan oikein luvan kanssa tällä kertaa!

Torstain (22.10.) työpäivän jälkeen lähdin Michaelille illanviettoon. Suunnitelmissa oli taas tavalliseen tapaan suunnata elokuviin, mutta saimme jälleen kerran todeta elokuvatarjonnan olevan puuttellinen tarpeisiimme nähden. Näin ollen elokuviin menemisen sijaan tilasimme pitsat ja katselimme b-luokan komediaa Michaelin luona. Ei huono vaihtoehto tuokaan, tosin leffa oli kyllä aivan pohjanoteeraus eikä herättänyt minkäänlaista huvittuneisuutta, henkistä väsymistä enemmänkin. Mutta pitsa ja seura oli hyvää. Ja sehän on pääasia.

Perjantaina oli edessä taas yksi rauhallinen koti-ilta. Meinasimme aluksi lähteä Kimmon ja Calebin kanssa paikalliseen baariin istumaan iltaa, mutta koska oletimme kapakan olevan piukassa kaksilahkeisia, jätimme reissun väliin. Täytyy kyllä sanoa, että tämä sisällä istuminen ja näyttöpäätteen edessä huokailu alkaa välillä hieman tuskastuttaa. Jotain. Aktiviteettia. Minulle. Heti!

Lauantaiaamupäivä oli onneksi täynnä ohjelmaa. Heräsin aamulla kuudelta, ”kaunistauduin” (mikäli se on edes mahdollista) ja lähdin Michaelille. Veimme ensin Calebin lentokentälle, sen jälkeen Michael heitti Kimmon ja minut Perthiin. Tavoitteena oli shoppailla siihen asti, kunnes korkokenkiin sullotut jalkaterät huutavat armoa. Neljä tuntia käveltyäni Perthin katuja ja kauppoja jalat todellakin sanoivat sopimuksensa irti, samoin vatsa alkoi kapinoida ahkerasti. Saatuamme KFC:ssä riittävästi ravintoa riippariin, poistuimme junalla takaisin Ocean Keysiin. Ostosreissun tulos: muutamia tuliaisia ja pari paitaa noin 30€:lla. Ei hassumpaa!

Sunnuntain jumalanpalveluksen pieni osallistumisprosentti muutti hieman jumiksen dynamiikkaa ja rakennetta. Saimme hyvän syyn taas kiusata Michaelia, kyseinen herra nimittäin on tulossa ensi kuussa Suomeen puhumaan Maata näkyvissä -festivaaleille ja Kauniaisten Diakonia-ammattikorkeakouluun. Voimme vain kuvitella sen hetken, kun Michael vastaa kysymykseen hänen seurakuntansa koosta: ”viimeksi jumalanpalveluksessa meitä oli paikalla minä, vaimoni, kaksi suomalaista opiskelijaa ja tyttäreni poikaystävä.” Tällaisen vastauksen jälkeen jengi saattaa hieman ihmetellä, mistä hitosta ne on tämmöisen maailman eristyneimmässä kaupungissa asuvan luuserin löytäneet tänne puhumaan :D

Innostuimme illalla Kimmon ja Michaelin kanssa lähtemään paikallisen joukkueen koripallo-otteluun. Emme olleet ehtineet varamaan lippuja etukäteen netin kautta, joten paikanpäälle saavuttuamme varauduimme jäämään lipunmyyntitiskin taakse itkemään. Lippuja jonottaessamme tapahtui kuitenkin jotain käsittämätöntä. Nuori mies tarjosi Michaelille kolmea silver-lippua (silver-lipulla pääsee istumaan koripallokentän päätyihin kohtuullisen hyviin paikkoihin) - ilmaiseksi! Niinpä Michael hämmästyneenä kiitti miestä ja otti liput vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että tämä on jotain mitä Suomessa ei koskaan tapahtuisi, päin vastoin. Kyseisessä tilanteessa suomalainen olisi todennäköisesti kiskonut röyhkeää hintaa lipuista sen sijaan, että antaisi ne tuntemattomalle ilmaiseksi. Hyvillä (ja halvoilla) istumapaikoilla oli helppo fiilistellä tiukkaa korismatsia. Ps. Näin 223cm pitkän pelaajan! Wicked!Maanantai (26.10.) kului erittäin tavallisissa merkeissä, ei siis ”mitään” mainitsemisen arvoista. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pohjelihaksen kramppaus herätti minut suhteellisen kivuliaasti O_o Liekö syynä magnesiumin (tai paremman tekemisen) puute. Päivällä töiden jälkeen tein parin tunnin lenkin Quinnsin merenrantaan kartoittamaan valloittamattomiani alueita. Keskiviikkona kävin ennen Michaelille menoa ostoskeskuksessa pyörimässä. Torstai-illan vietimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa elokuvateatterissa katsomassa Sandra Bullockin uusinta komediapläjäystä ”All about Steve”. Taas yksi semihauska romanttinen komedia muiden vastaavien joukossa – ei siis ainakaan kalliiden leffalippujen arvoinen tuotos. Perjantaina aloitin työntekijäpalaverin jälkeen viikonlopun vieton parhaalla mahdollisella tavalla: kävimme Calebin kanssa katsomassa Michael Jacksonin This is it -dokumenttielokuvan. 120 minuuttia brillianttia musiikkia, visuaalisia elämyksiä ja puhdasta neroutta! :D

Lauantai 31.10. oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Halloweenin juhlimisen sijaan vietin aamupäiväni siivotessa (tämä ei ollut se mielenkiintoisin osa) ja ostoskeskuksessa kierrellessä, iltapäivällä suuntasin reippain askelin Michaelin luo odottamaan illan ohjelmaa. Puoli seitsemältä lähdimme Kimmon, Calebin ja Michaelin kanssa kurvaamaan kohti kiihdytysajoja! Vaikka aikataulusta puoli tuntia myöhässä lähteneinä kaasujalka oli lievästi yliherkkänä, ei vauhdikas etenemisemme ollut missään määrin verrattavissa kiihdytysajoissa nähtyjen vempaimien hurjasteluun. Sisäänpääsyliput maksettuamme ja korkeat desibelit selätettyämme korvatulppien avulla, alkoi kameran kiduttaminen ja oman reaktionopeuden haastaminen: ehkä muutama vuosi sitten ahkera Counter Strike Sourcen pelaaminen kantaa tällaisissa tilanteissa hedelmää :D.

Ilta eteni mukavasti moottoripyöriä, autoja ja muita epämääräisiä härveleitä (kai niillä joku asiallisempikin nimitys on, en minä tiedä!) seuratessa. Muutaman kerran saimme kunnolla pidättää hengitystä läheltä piti -tilanteiden ansiosta; mainittakoon esimerkiksi tilanne, jossa moottoripyöräilijä meinasi keulia ympäri rajun kiihdytyksen jälkeen. Mutta. Onneksi oli ammattilaiset ruorissa eikä meikäläinen amatööri. Muuten olisi ajoradalla ollut muitakin nesteitä kuin bensaa (vai kulkeeko nuo edes bensalla?).
Yhteentoista asti hengailtuamme alkoi kylmyys ottaa ylivaltaa. Olimme käytännössä vapisseet Kimmon kanssa kuluneet 4,5 tuntia; emme nimittäin vaatteita valitessamme osanneet odottaa 15 asteen lämpötilaa ja jäätävää tuulta. Itsehän olin lähtenyt liikenteeseen hyvin ohuella pitkähiasella paidalla, farkuilla ja avonaisilla sandaaleilla. Jei. Hyvä ettei varpaat tippuneet kahvia 20 minuuttia jonottaessani. Illan lopulliseksi saldoksi jäi seuraavat tulokset: nopein auto kulki 400 metrin matkan 5.83 sekuntiin (vain 0,01 sekuntia maan ennätyksestä) ja korkein huippunopeuslukema kävi niinkin korkealla kuin 394 km/h. Hmph, I can do that.
Sunnuntaina aamujumalanpalveluksen jälkeen kaaduin tunniksi takaisin sänkyyn keräämään voimia tulevaa työviikkoa varten. Olen ollut kuluneet päivät hyvin väsynyt, liekö matkan aikana koettu stressi uudesta elämänmuutoksesta ja uusista kokemuksista alkaa purkautua tässä vaiheessa uupumuksena. Illalla lähdimme käymään Kimmon ja Michaelin kanssa toisen seurakunnan jumalanpalveluksessa, johon osallistui meidän lisäksi arviolta 40-50 muuta ihmistä vauvoista vaariin. Tässä muuten yksi suuri haaste Suomessa totuttuun lokeroituun seurakuntatyöhön. Eri sukupolvien kohtaaminen hengellisissä tapahtumissa on ensisijaisen tärkeää uskovien yhteyden ja uskossa kasvamisen näkökulmasta, ja Suomesta tämä hieno mahdollisuus tuntuu täysin uupuvan. Seurakuntatyö kun vaikuttaa olevan joko lapsille, perheille, varhaisnuorille, nuorille, aikuisille tai vanhuksille suunnattua – ei puhettakaan kaikille ikäryhmille sopivasta ohjelmatarjonnasta! Silminnähden saimme Kimmon kanssa kuitenkin todeta, että hyvin näyttää Australiassa ainakin toimivan tällainen tapa toteuttaa työtä.

Eilisen illan jumalanpalveluksen virkistämänä oli taas paremmin voimia kohdata uusi päivä. Maanantain (2.11.) työpäivä tuntui jotenkin erityisen hyvältä muihin verrattuna, vaikka mitään elämää suurempaa ei tapahtunutkaan. Tyttöjen kampuksella tosin kävi Australiasta lähtöisin oleva kolmen hengen ryhmä, joka evankelioi lyhyillä näytelmillään. Tämä pieni porukka kiertää ympäri maailmaa vuosittain kolmen kuukauden ajan. Olin hyvin onnellinen saadessani tutustua näihin ihmisiin paremmin, ja taas kerran sain kokea australialaisten olevan ehkä jopa maailman ystävällisintä kansaa.

Käväisin iltapäivällä hetken aikaa merenrannassa makoilemassa, mutta koska keskipäivällä ollut 28 asteen lämpötila oli ehtinyt jo tippua reippaasti alaspäin, en kyennyt ”nauttimaan auringosta” 20 minuuttia kauempaa. Reissulta palattuani suuntasin taas illaksi Michaelille repeilemään ja syömään kebabia. Voi veljet näitä ihmisiä <3